Epäröinti

Tunnen kasvavan pelon ja epävarmuuden. Taas tulevaisuus huolettaa. Miehen reaktiot. Pelottaa millaista on sopia huoltajuudesta, kun se on niin huonosti edistynyt tässä viime päivinä. Toisaalta ymmärrän, että päätös on iso ja miestä hirvittää lapsista luopuminen yhtä paljon kuin minua. Jotenkin tunnen sydämessäni kuitenkin lämpimiä tunteita puolisoa kohtaan. Miten minä voin tehdä tämän hänelle? Miten voin ottaa lapset, jotka merkitsevät niin paljon hänellekin? Hän tapaa heitä vain silloin tällöin? Mitä elämää se on? Toisaalta yritän sanoa itselleni, että se on hänestä kiinni, minkä verran hän lapsia jatkossa tapaa? Eihän sen tarvitse rajoittua siihen, että näkee vain silloin tällöin? Eikö se ole hänestä itsestään kiinni, millaisen suhteen lapsiin luo?

Lapset ovat niin tosi tärkeitä meille molemmille. Tekisi mieli jatkaa avioliittoa ihan vain siksi, kun joutuu toisen surua ja menetystä seuraamaan vierestä. Tuntuu, että en voi millään tehdä tätä hänelle. Mutta kun toisaalta sitten on vaan juuri niin, että en voi tehdä muutakaan. En usko hänen kykenevän muutokseen niin rajusti, että elämä muuttuisi toisenlaiseksi. Vaikka HALUAN uskoa, että se olisi mahdollista. Pelkään. Luin eräästä blogista siitä, mitä seurauksia väkivalta pahimmillaan voi aiheuttaa. Entä jos jonain päivänä joudun hakatuksi niin, että en selviäkään mustelmilla? Jos tuleekin pysyviä vahinkoja? Entä jos henkinen väkivalta yltyy ja menetän itseni kokonaan? Entä jos se alkaa kohdistua lapsiin? Entä jos jään auton alle huomenna tai entä jos puu kaatuu päähän? Entä jos saan sydärin tai jotain? Mahdotonta tietää. Pakko valita.

Joskus toivoisin olevani pieni lapsi, jonka puolesta joku hoitaisi kaiken ja itse saisi vaan mennä virran mukana ja kiukutella vastaan, mutta silti voisi luottaa lapsenomaisesti siihen, että kaikki menee lopulta hyvin. Nyt tuntuu, että minun on jaksettava olla aikuinen, olla vahva, olla kaikille tukena, huolehtia kaikki käytännön jutut ja olla joka asiassa niin kaikkea. Vaikka tekisi mieli itkeä, kirota, huutaa, olla sylissä, nauraa, parkua ties vaikka mitä.

Kuka minua hoitaisi? Minä olen yhtäkkiä tukihenkilö sille, joka minut on pahoinpidellyt vuosien ajan henkisesti ja fyysisesti. Ei voi olla totta! Miten voisin kovettaa itseni tältä kaikelta, kun epäilys on niin kova, että teenkö sittenkin virheen?