Eroprosessiin kuulunee erilaisia vaiheita. On pelkoa omasta pärjäämisestä, lasten tulevaisuudesta, puolison hyvinvoinnista. On ilon ja vapauden tunnetta.
Tunnepuolella huomaan eron jo osaltani tulleen. En koe olevani mitenkään sitoutunut avioliittoon. Tunnen suorastaan olevani valmis avoimin mielin katselemaan kohdalleni osuvia miehiä. En tiedä kykenisinkö kovin pian sitoutumaan vakavaan suhteeseen, mutta varmasti voisin hiljalleen tunnustella, että josko jutusta jotain tulisi. Niin siis jos kohdalle joku osuisi. Luottavainen olen siihenkin, että joku varmasti osuu.
Olen koettanut miettiä, miltä minusta tuntuisi huomata, että puolisolla on uusi. Joskus nuorena seurustellessani muistan kokeneeni hyvin voimakasta menettämisen pelkoa ja jopa mustasukkaisuutta. Avioliitossani en ole kokenut kumpaakaan. Välillä toki muistan olleeni puolisosta huolissani, jos hän ei joltain matkaltaan palaakaan kotiin. Mutta en silloinkaan kokenut turvattomuutta tai pelkoa pärjäämisestäni. Huomaan muutenkin ajattelevani usein, että jos miehelleni jotain sattuisi, se olisi menetys lapsille. Eikö minulle sitten? Lienen jotenkin tunnekuoliossa, kun en osaa sitä ajatella. Vai onko niin, että en sitten lopulta menettäisikään niin kovin paljon? Meillä ei voi kehua olleen "henkistä yhteyttä" tai mitään vastaavaa. Yhdessä on pärjätty, selvitty ja oltu vaan.
Luin jostain, että nykyisillä- erityisesti korkeasti koulutetuilla- naisilla on vaikeuksia löytää itseään tyydyttävä puoliso. Rima liian korkealla. Toimiva yhdessäolo ja sujuva arki eivät nykynaiselle riitä, vaan halutaan voimakasta tunneyhteyttä, älyllisesti haasteellinen kumppani, johon kuitenkin voidaan luottaa ja romantiikkaa. Tunnistan tuosta kyllä itseni.
Mieheni on monenkin mittapuun mukaan ihan hyvä mies. Tunnollinen, ahkerakin joissain asioissa. Käyttää rahansa järkevästi, ei liiemmin ryyppää eikä juokse baareissa. Mutta sitten on ne minua ahdistavat asiat. Romanttiset osoitukset tuntuvat olevan jotain "velvollisuudesta" ostettuja kukkakimppuja. Äitienpäivät ja sen sellaiset on mallikkaasti muistanut ja toisinaan muutenkin olen jotain saanut. Mutta se ei ole tuntunut minusta aidolta. Mitä minä sitten oikein olisin vailla? Enkö minä vain rakasta häntä tarpeeksi, että ne oikeasti minua ilahduttaisivat?
Niin ja nuo kolme kertaa (siis tosiaan vaikea muistaa, että niitä kertoja on ollut se kolme), jolloin olen tullut kohdelluksi kaltoin, varmaan ovat syöneet sitä rakkautta enemmän kuin olin uskonutkaan. Olisiko jopa niin, että olen alkanut välttää riitelyä ja omien halujeni esiintuomista lyömisen pelossa vaikka en ole sitä tiedostanut. Ehkä niin.
Lähipiiri on jo jonkin aikaa ollut sitä mieltä, että onkohan tämä suhde sittenkään kovin toimiva. Mutta vaikea sellaista asiaa on puhua ääneen. Jotain hienovaraista vihjailua kyllä on ollut, mutta kuitenkin kaikki haluavat tavallaan pitää itsensä erossa tilanteesta ja toisaalta kannustaa myös suhteen parantamiseen.
Mikähän siinä on, että avioeron ottaminen tuntuu epäonnistumiselta? Pitääkö parisuhdettakin "suorittaa" ja "menestyä" siinä? Ihailen (salaa) toisaalta niitä, jotka heittäytyvät rakkauksiin, ihastuksiin ja elävät täysillä. En itse varmaan koskaan kykenisi olemaan niin (tyhmän)rohkea.
Tai niin, tyhmä olen kyllä ollut. Mutta silti välillä mietin, että onko suurin typeryys se, että olemme toisen kanssa kuitenkin jotenkin velvollisuudentuntoisia (pelkureita?) ja emme ryhdy koettamaan, mitä meistä voisi tulla. Tai ehkä se kuitenkin on niin, että se kaikki merkitsi minulle enemmän kuin hänelle. Niin, sitä avioliittoa ja avioeroahan tässä piti pohtia...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti