Ensimmäistä kertaa lapset olivat jotenkin todella itkuisia palattuaan isältään. Itkivät isin perään ja kiukuttelivat minulle kovasti. Ikäväänsä potevat tietysti niin äidin ikävää kuin isänkin.
Vaikealta se tuntuu katsoa lasten surua. Tulee mieleen, että minä olen sen aiheuttaja. Minä ja minun oman tilan tarpeeni ja itseilmaisun haluni. Mutta toisaalta: ei väkivallan varjossa kasvaminen kyllä varmasti sen parempaa ole.
Mies ärsyttää minua. Minun mieleeni hiipii joka kerta hänen täällä käydessään ajatus, ettei minun oikeastaan tee mieli päästää häntä asuntoon. Taitaa pitää jossain vaiheessa alkaa vetää rajaa siihen. En pidä siitä, että hän täällä käy. Taidan kaivata eriytymistä ihan isosti.
Tänään sitten aloitetaan kalenterin availu. Joulu on taas tulossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti