Lapsilla on isäänsä ikävä. Yritän heidän kanssaan näinä hetkinä jutella siitä, että on ihan ok, että on ikävä. Samalla kuitenkin muistuttaa heitä myös siitä, koska he seuraavan kerran tapaavat isäänsä.
Minulla on ikävä perhettä. Kaipaan toisinaan valtavasti sitä, millaista perheenä eläminen oli. Paljonhan niitä hyviäkin hetkiä oli. Kaipaan sitä, kun oli kahden ihmisen aika käyttää lapsiin, vaikka vain teoriassa edes. Kaipaan sitä, miten lapsille oli syli tarjolla vuorotellen ja edes pikaiset pusut ja halaukset molemmilta vanhemmilta.
Joskus toivon, sydämestäni toivon, että meillä olisi ollut toisenlainen tie. Tunnen surua ja epävarmuutta. Ehkä näitä tunteita nostaa pintaan uuden suhteen aiheuttama pohdinta uusperheistä ja niiden vaikeuksista. Joudunkohan suremaan avioeron vielä moneen kertaan?
Uusi suhde nostaa pintaan myös epävarmuuden työssä pärjäämisestä. Olen käyttänyt erottuani työhön ihan suhteettoman paljon aikaa lasten poissaollessa. Nyt sitä aikaa täyttää uusi suhde. Tunnen idioottimaisesti epävarmuutta siitä, voiko työssä onnistuminen olla mahdollista, jos yrittää selvitä normaalitunneilla. Valitettava vastaus taitaa olla, ettei se ole. Pitäisi muistaa mikä elämässä on tärkeintä. Huoh, mikähän tässä sitten mietityttää? Ehkä suhde ei merkitse minulle tarpeeksi, vaikka toivon niin. Liikaa epävarmuuksia haittaamassa tulevan suunnittelua. Milloin minusta tuli näin huono sietämään epävarmuuksia?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti