Kuulin tänään lapseltani, että isällä on uusi tyttöystävä. Edellinen ei kuulemma ollutkaan isällä "sopiva ihminen". Lapseni kysyi minulta: "Mitä tarkoittaa, ettei toinen ole sopiva ihminen?". Niinpä.
Toinen lapsi itki pari iltaa sitten sängyssään rintaani vasten isän ikävää ja nyyhkytystensä välistä sai kysyttyä, miksi isä ja äiti eivät voi asua yhdessä.
Eilen hampaita pestessä hän totesi, että hänen suurin toiveensa on, että äiti rakastuu isään uudestaan.
En jaksaisi, mutta alan aina näissä tilanteissa tuntea suunnatonta syyllisyyttä ja alan pohtia, että pitäisikö meidän yrittää uudelleen, olisiko pitänyt yrittää joskus enemmän. Onneksi yleensä tajuan lopettaa heti alkuunsa ja muistan syyt, miksi ei. Ei enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti