"Keskity siihen mitä hän tekee, älä siihen mitä hän jättää (mielestäsi) tekemättä."
Hän on tavannut minua säntillisesti pari kertaa viikossa. Aina hän saapuu pyyteettömän oloisena. Hän vastaa suudelmiin (ei, sukat eivät pyöri jaloissa) ja halaa hellästi. Hän katsoo silmiin ja kiusaantuu, menee hämilleen. Hän järjestää asioita niin, että meillä olisi kahdenkeskistä aikaa. Hänen kanssaan aika petipuuhissa kuluu huomaamatta nautiskellen ja usein valvominen tuntuu aamulla kropassa.
Miksi sitten tuntuu, että asiat eivät ole oikein ja jotain on perustavaa laatua olevalla tavalla pielessä? Ovatko vaatimukseni (ääneen lausumattomat?) kohtuuttomia?
KAIPAAN ROMANTIIKKAA! En osaa ilmeisti antaa sitä itsekään. Tunnen itseni surkeaksi, vaikka minun pitäisi kohtuullisen tuoreen suhteen ollessa kyseessä olla kaiketi onneni kukkuloilla. Miksi hyvä mies ei riitä? Mitä vielä olen vailla? Mutkattomampaa arkea? Miten voin sellaista vaatia, kun en voi sitä itsekään tarjota?
Minulla on kaikki hyvin ja minun pitäisi osata nauttia tästä elämästä ja kaikesta hyvästä mitä siinä on. Milloin lakkaan haaveilemasta koko ajan jostain muusta? Elän "sitten kun" -elämää. Entä jos "sitten kun" ei koskaan tule ja joudun katsomaan taaksepäin todetakseni, että hienot elämän hetket jäivät kokematta ja elämättä, koska aina, koko ajan, katsoin horisonttiin paremman toivossa näkemättä ympärilläni olevaa kaikkea kaunista? Onko se niin, että oikeasti ihania asioita ei osaa arvostaa, ennen kuin ne ovat iäksi mennyttä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti