Niin se tuli. Työkiireet, lasten harrastukset, kuljettamiset, kauppareissut, pyykinpesut, ruoanlaitto, väsymystä vastaan taistelu ja yömyöhään jatkuvat työpäivän aikana kesken jääneiden asioiden loppuun saattaminen.
Kun tämän kaiken kuorruttaa peruuntuvilla kokousmatkoilla lapsen sairastuttua ja yrittää sovittaa entuudestaan kiireiseen aikatauluun peruuntuneet menot korvaavaan ajankohtaan, niin eipä tässä taas jouda minkään ystävällisyyden aiheuttaman arveluttavan olotilan tuntemuksia miettimään. Ja hyvä niin. Sillä en ole, enkä tahtoisikaan olla, ihastunut. Se oli jotain -kaukana kotoa yksin -tunnetta, joka onneksi on nyt mennyttä.
Työasiat rassaavat minua ja en pidä nykyisin enää eräästä työtoveristani kovinkaan paljoa. Löytyisipä sitä muuta duunia pian. Yhteen paikkaan hätäisesti tekemäni hakemus (jossa suoraan ilmoitin, että ei mua just tämä paikka kiinnosta, mutta jos teillä on jotain muuta, niin olkaapa yhteydessä) ei odotusten mukaan tuottanut haastattelukutsua. Eräästä toisesta hakemastani paikasta toivoisin oikeasti kuulevani muutakin kuin hylsyviestin. Haku päättyi reilu viikko sitten, joten en ole vielä heittänyt kirvestä kaivoon. Tosin paikka oli himpun verran teknisempi rooli, kuin mihin minulla löytyy kompetenssia, mutta mielenkiintoinen silti. Saattaapi olla vähän "over my league". Mutta eihän sitä koskaan mitään saa jos ei mitään yritä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti