Tänään totesin, että minun käsissäni ei ilmeisesti raha pysy. En voi sanoa olevani maailman säästeliäin, toisinaan taidan olla jopa tuhlaavainen. Mutta silti tuntuu kohtuuttomalta, että kun ennakkoon olin riemuinnut siitä, että nyt on ensimmäinen kesä aikoihin, että on jopa jotain mahdollisuuksia nauttia kesälomasta senttejä venyttämättä, niin eipä se sitten onnistukaan.
Ensin maksoin itseni kipeäksi auton huollosta. Katsastuksessa siitä löytyi paljon pikkuvikoja ja muutama isompi. Ja korjauslasku huiteli sellaisissa lukemissa, että niillä rahoilla olisi helposti heittänyt perheen kanssa mutkan Kanarialle. Vaikka en sinne ollutkaan menossa.
Seuraavaksi tuli pari laskua, joita en osannut odottaa. Toisaalta olen noista laskuista sinänsä iloinen, koska niiden saapuminen nyt merkitsee sitä, että vältyn huomattavan paljon suuremmilta laskuilta syksyllä.
Pitäisi osata olla iloinen siitä, että rahat kuitenkin riittivät näihin kaikkiin laskuihin. Tilit ovat kyllä nyt ihan nollasaldoilla, niin että yhtään laskua ei toivottavasti tule ennen heinäkuun puoliväliä. Ruokaa joutunen ostamaan luottokortilla maksuaikaa kikkailemalla ja siitä en erityisemmin pidä. Kesälomasuunnitelmat kutistuivat lasten reuhupaikkareissuista mummolan uimarantaan, mutta luultavasti se onkin mukavampaa.
Duunista on pakkolomaa luvassa ja se keikuttaa taloutta varmasti. Entisestään heikkoa taloutta. Ja pakkoloman määrä tuntuu olevan osaltani valtionsalaisuutta hipovan vaitiolon luokkaa. Mistään ei tunnu irtoavan tietoa siitä, mitä se kohdallani tarkoittaa. Valitettavasti hiljaisuus ei enteile hyvää.
Edit [hetkeä myöhemmin]. Tulin ja päivitin muutaman rivin. Ja otsikon. Lueskelin eräästä tunnetusta nettiyhteisöstä, miten vastikään eronneet ovat elämässään edenneet. Toinen, tuskin edellisestä liitostaan lopullisia papereita saaneena, oli juuri hankkinut omakotitontin uuden rakkautensa kanssa. Toinen niinikään vastottain eronnut, oli jo uudessa suhteessa ja tekstit pursuilivat sydämiä, kun kilvan kehuttiin toista julkisissa kommenteissa.
Onko minussa jokin vika, koska itsestäni tuntuu, etten moiseen olisi valmis vielä nytkään, vaikka eromme on jo virallinen? Vai onko kyse siitä, ettei minulle vaan ole sattunut kohdalle ketään, joka olisi tehnyt moisen vaikutuksen? Vai olenko niin lukossa, etten pystyisi sallimaan itselleni sitä? Osaisinko koskaan heittäytyä suhteeseen niin, että jättäisin kaiken ihmettelyn ja alkaisin suin päin vain rakastaa? Vai onko kyse lopulta siitä, että en ole toipunut vielä viime kevään rakastumisesta? Ehkä minulla onkin erilaisia sydänsuruja? Ei näihin kysymyksiin taida olla vastausta. Mutta ehkä niitä silti on hyvä itselleen esittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti