Puhumme millaista olisi elää saman katon alla. Minulle se tarkoittaisi sitä, että päästän hänet oman elämäni hetkiin enenevässä määrin - koko ajan. Hän olisi siinä, hellisi, auttaisi ja hoivaisi. Olisi läsnä, osallistuisi, saisin paijata ja rakastaa. Samalla hän olisi siinä vaatimuksineen, mielipiteineen ja haluineen. Voisiko se olla erilaista kuin ennen? Vai menettäisinkö taas itseni ja oman alueeni kokonaan? Ei se hänen syytään ole. Eniten pelkään sitä, osaanko pitää itsestäni huolen, pystynkö pitämään oman elintilani ja nauttimaan itsenäisyydestäni hänen rinnallaan.
Samalla hänelle se olisi suuri muutos. Hän, joka on saanut olla yksin, täysin vapaana, olisikin yhtäkkiä puolisona ja miesmallina lapsille. Häneen eivät kohdistuisi vain minun mielipiteeni, haluni ja vaatimukseni (sekä omasta elintilasta kamppailuni -itseni kanssa) vaan myös lasten odotukset, vaatimukset ja halut. Miten hän sopeutuisi siihen? Hänellä vaihtuisi samaan aikaan elinpiiri, työ, paikkakunta ja perhetilanne. Hän joutuisi luopumaan itselleen tärkeistä asioista - ainakin hetkellisesti tilanpuutteen vuoksi. Minua pelottaa, että liian moni suuri muutos yhtä aikaa olisi todella stressaavaa.
Sydämeni ei kestä ruotia mitä se lapsille tarkoittaisi. Koetan vakuuttaa itselleni, että se tarkoittaisi hyvää. Enemmän jaksamista, enemmän huomiota, joustavuutta ja kaivattua miehen mallia. Samalla se nostaisi pintaan surua isästä, mustasukkaisuutta äidistä, pelkoa menetyksestä. Kuten minullakin.
Minua pelottaa, vaikka samaan aikaan toivon sydämestäni, että välimatka vähenisi/poistuisi ja voisimme olla yhdessä enemmän. Ehkä ne suurilta tuntuvat ongelmat saavuttavat käsiteltäviä mittasuhteita, kun ne käsittelee osissa. Ja keskustelee ne yhdessä. Ehkä omien huolien kirjaaminen kuitenkin auttaa minua konkretisoimaan sitä, mikä pelottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti