Muutoksia luvassa

Työrintamalla tapahtuu. Minulle tarjottiin uusia haasteita loppuviikosta. Koetan muodostaa mielipidettäni ja tehdä päätöksiä sen suhteen, mitä vastaan. Tai oikeastaan tilanne on se, että vastaan varmaankin kyllä, ottaen huomioon totaalisen kyllästymiseni nykyisiin hommiin. Pitää vaan koettaa selvitellä, mitä sitä voisi tehdä, jotta homma rokkaisi tulevaisuudessa. Tilanteet johtivat toiseen ja sain mitä halusin. Olen näköjään taitava järjestämään asiat niin, että saan ne menemään mieleni mukaan, vaikka lopulta se ei tosiaan ole kovinkaan viisasta. Suklaasilmät veivät voiton itsekuristani. Parisuhde voi hyvin, kun en ajattele liikaa.

Totaalikyllästyminen

Oon jotenkin totaalikyllästynyt nykyiseen työhöni. En koe siitä juurikaan enää nautintoa, onnistumisen tunteet ovat harvassa. Muutenkin olen jotenkin iloton. Parisuhde on hyvällä mallilla, mutta en koe samanlaisia elähdyttäviä tunteita ja värinöitä kuin joskus. Ne suklaasilmät toisaalla ovat vielä mielessä turhan tiuhaan. Välttelen niitä parhaani mukaan vaikka toisaalta...

Rauhoittuminen

Olen ollut sitkeästi kipeänä muutaman viikon. Antibioottia ja särkylääkkeitä on mennyt, mutta olo ei ole kovinkaan paljon kohentunut. Se hyöty tästä sairastamisesta on ollut, että oloni on rauhoittunut. Työt eivät tunnu niin tuhottoman tärkeiltä, orastanut ihastus on unohtunut ja jotenkin sisäisesti on helpottunut olo. Tuntuu, että elämä on asettumassa johonkin löytämäänsä uomaan hetkeksi. Tunteeni ovat syventyneet. Tuntuu, että päivä päivältä hänen merkityksensä ja tärkeytensä elämässäni kasvaa. Ikävän tunne on läsnä hänen olleessaan pois. Tämä on hieman pelottaavakin, olenhan antamassa jotain pois, osan vapauttani kaiketi. Ehkä minun pitää uskoa että joskus suurinta vapautta on se, että voi jäädä eikä se, että voi lähteä.

Ei tätä, ei nyt

Ei, ei taas. Levottomat ajatukset valtaavat mielen. Suklaiset ruskeat silmät ja veijarimainen hymy. Älä ihastu. Keskity siihen mitä olet kehittelemässä kotirintamalla.

Tunnen itseni niin vanhaksi

Työpaikan bileissä huomasin olevani 7-10 vuotta vallitsevaa keski-ikää vanhempi, auttamatta "ulkona" monista jutuista. Omien lasten murrosikä pelottaa jo nyt. Tunnen selvää masentuneisuutta ja huonoa itsetuntoa. Big time. Tahtoisin olla viehättävä ja haluttava. Oloni on jotain muuta. En ole tällä hetkellä työssä, jossa tuntisin osaavani tarpeeksi tai ymmärtäväni riittävästi. Haasteet ovat nyt osaamispohjaisia eikä koulutusta tai aikaa opetteluun ole. Minun pitäisi tunnistaa omat vahvuuteni ja olla niissä parempi. Tunnistaa omat heikkouteni ja miettiä, miten pystyn ohittamaan ne päivittäin. En jaksa.

Mitä tapahtuu?

Oloni on otsikon mukainen. Töissä on ihan tolkuton hoppu. Kiirettä on riittänyt pitkille liukumille ja ylitöiksi asti. Saldorajat ovat paukkuneet aikoja sitten. Yritän jossain vaiheessa pitää myös vapaata. Lauantaina muutimme osan hänen asuntonsa sisällöstä meille. En oikein tiedä mitä ajattelisin siitä. Toisaalta olen vilpittömän onnellinen. Toisaalta minua vaivaa ärtymys, jotenkin pelko oman elintilan menetyksestä. Toisaalta oon innoissani siitä, että arkea jakamaan tulee hänen kaltaisensa ihana ihminen. Mutta osaankohan minä nauttia kaikkien näiden "itsenäisten" vuosien jälkeen parisuhteen arjesta. Vai tuleeko päinvastoin ahdistus?

Muutoksen tuuli

Tulevat viikot tuovat muutoksia arkeen. Työajan uudelleenjärjestely toisaalla vaikuttaa myös minun arkeeni. Kulta on jatkossa läsnä enemmän luonani, vaikka varsinaisesti asuukin toisaalla. On mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan arki kehittyy tämän "asutaan osittain yhdessä" kokeilun aikana. Odottavissa tunnelmissa ollaan. Ja vähän ahdistaa.

Too damn tired

Oishan se mukavaa kirjoittaa muistiin mitä kuuluu, mitä on tapahtunut ja miltä juuri tänään tuntuu. Päällimäisenä tunteena kuitenkin häilyy tällä hetkellä mieletön väsymys. Työviikko on ollut tappavan pitkä ja hommaa riittää samaan tahtiin vielä ainakin pariksi viikoksi. Kaipa mulla menee ihan hyvin, kun ei jaksa edes valittaa.

AAAAAAAARRRRGGGGGGHHHHH

Mikä siinä on, että sen pitää olla joka paikassa samanlaista?

Itse yritän nostaa ongelmaa esiin ja saada apua monta kuukautta. Perustelen kantani, esitän faktat, kerjään ja ruikutan, valitan joka välissä, jossa joku suostuu kuuntelemaan, huudan ja kuiskaan eikä mitään tapahdu. Sitten kun joku "herra iso herra" lopulta vetää asiakkaan suunnalla murun henkeen (odotetusti ja varoitusteni mukaisesti, jotka ovat siis kaikuneet kuuroille korville) niin sitten tulee kyllä vipinää punttiin JA tietysti aletaan vähän vinoilla, että miksi tämä asia on päästetty tälle tolalle. Siis MITÄ V**TUA? Onneksi on sentään helppo kaivaa esiin 1) kirjalliset esitykset asiasta, 2) meilit aiheesta 3) muistiinpanot suullisista keskusteluista, joilla kaikilla kolmella voi ainakin yrittää perustella väitettään siitä, että on ainakin yrittänyt herättää porukan ENNEN kuin löysät ovat housussa. Mutta mitäpä se sitten enää auttaa ketään... tuokaan "olinpa oikeassa" todistelu. Mutta ottaapahan silti koteloon, kun ensin yrittää ja yrittää ja sitten lopulta tulee kuitenkin riskien realisoituessa paskaa niskaan.

Huolia

Toinen lapsistani on poissa kotoa. Kun hän lähti, itkin. Kun hän soitti kotiin, itku ei ollut kaukana. Tuntuu pitkästä aikaa, etten haluaisi luopua hetkestäkään, jonka voisin hänen kanssaan viettää. Toivottavasti muistan tämän tunteen seuraavan kerran, kun harmittaa.

Toisen lapsen kanssa on ollut levollista, rauhallista yhdessäolemista.

Toisaalla asuva kultaseni sai huonoja uutisia. Toisaalta meidän kannaltamme ne uutiset voivat olla hyviä. Nähtäväksi jää, mitä se tarkoittaa tulevalle.

Terveyshuoli askarruttaa ja joudun miettimään muitakin kuin itseäni, omaa jaksamistani. Toivottavasti kaikki selviää ja huoleni on ylimitoitettu.