Iho muistaa?

Miten joku ihminen voi mennä noin syvälle mun ihon alle? Kotona eilen en osannut lakata ajattelemasta häntä, en vaikka keskittymistäni vaati ihan toinen henkilö. Tänään aamulla herätessäni ajattelin häntä. Matkalla toiseen kaupunkiin mietin häntä ja palatessani hän tuli toistuvasti  mieleeni.

Kotona kaikki tuntuu väljähtyneeltä ja tuore avopuoliso näyttäytyy silmissäni vaisuna. En tahdo myöntää itselleni, että tämä tuore suhde on tässä, että se on tullut tiensä päähän ja ettei menestymisen edellytyksiä ole sen takia, että olen syvästi ihastunut toiseen. Tuosta toisesta sen verran, etten usko mitään suhdetta kehittyvän hänen kanssaan vaikka nykyinen hajoaisi. Tuntuu vaan, että en ole itselleni rehellinen.

Tietäisinpä mikä osa tästä on vain uupumuksen aiheuttamaa epävarmuutta ja sekavuutta minussa. Pakko sallia itselleni aikaa.

Neljä vuotta

En millään saata uskoa, että siitä ensimmäisestä suudelmastamme ja kaikista sen seurauksista on jo neljä vuotta. Kaikkea hyvää sinulle.

Ei voi olla totta

Mun tiimissä on kyllä ihmehiihtäjiä. Yksi on koko ajan peloissaan. Mitä pelännee, maailmaa itseään? Jotenkin ihan käsittämättömiä vetoja urakehitykseenkin liittyen, jotain ihmeellistä punaniskaisuutta, jota en osannut yhtään odottaa. Toinen on naama mutrussa kaikesta, kun on takana pitkä historia ja vähän ahistaa. Yksi odottaa vaan lomasta toiseen rämpimistä, joku taas hiljaa tekee hommiaan eikä paljon pukahtele.

Onneksi mukana on muutama helmi, joista jaksaa iloita.

Luovutus vai voitto

Vai luovutusvoitto?
Minä vihaan tätä naisenmieltä, joka minullakin on. Romantiikan ja seikkailunkaipuuta. Typerää ihailluksi ja rakastetuksi tulemisen toivoa.

Minulla on niin paljon. Miksi se ei riitä?

Tänään on aika laittaa elämää arvojärjestykseen. Haluamani  ja pelkäämäni tilaisuus ei realisoidu. Luovutan. Ehkä se on voitto.

Yksi päivä

Leikittelen jatkuvasti ajatuksella, että voisin varastaa yhden päivän. Ottaisin päivän irti kaikesta siitä, mihin olen sitoutunut ja käyttäisin sen päivän siihen, mitä eniten haluan.

Muutaman vuoden takaa muistan keskustelun -tai oikeastaan todella monta keskustelua- siitä, millaiselta tuntuu olla "man behind the blue eyes".

Silti haluan elää.

Juhlan jälkeen...

Vietimme iltaa isolla porukalla. Oli aihetta juhlaan, vaikka tunnelma ei kovin riehakasta lopulta ollutkaan.

Taidamme molemmat tietää, että meidän välillämme on jotain. Vaikka yritämme olla asiallisia, asiat odottavat vääjäämättömästi tapahtumista. Jos en olisi vastustanut, monta asiaa olisi tapahtunut jo nyt. Päätin kuitenkin katsoa kuinka kova tuo halu ja tarve on - onko sen oikeasti tapahduttava, vai meneekö se ohi.

Niinpä - osin haluttomasti, osin hyvinkin tiedostetun tahtotilan mukaan- kieltäydyin. En tahdo, että tämä asia kehittyy eteenpäin harkintakyvyttöminä hetkinä alkoholin vuoksi. Haluan tapahtuminen olevan tietoinen päätös. Kuitenkin hänen pyyntönsä saada suudella tuntuu vieläkin joka paikassa ja vatsanpohjaan sattuu vieläkin se, että kieltäydyin vasten haluani, mutta tahtoni mukaisesti.

Tuntikausia ajatukset ovat kulkeneet kehää, tunnista toiseen hänen silmänsä, huulensa, ihonsa tuoksu ja toiveensa koskettamisesta nostattavat ihokarvani pystyyn, saavat sydämeni lyömään nopeammin ja halun nousemaan. Ajatteleeko hän minua? Ehkä saan tietää joskus.

Oh heavens

Oon ollut ihan liian kuormassa työstä. Uudet, mielenkiintoiset, mutta haastavat hommat ovat kuormittaneet liian kanssa. En ole ehtinyt tehdä kaikkea sitä mitä olisi pitänyt ja toisaalta olen tehnyt liikaa kaikkea.

Lounas huomenna. Saas nähdä miltä tuntuu.

Ajatus

Miten sitä voisi kuvailla? Onko tämä tunne vaan jotain hämärää fantasiaa, kosteita päiväunia ja haaveita? Vai onko tässä oikeasti jotain syvempiä tunteita mukana.Olisi mahtava tietää, mitä toinen ajattelee.Ajattelen suklaasilmää ihan liikaa. Hänen upeaa vartaloaan, pehmeitä huuliaan ja nauravia silmiään.

Tuntuisipa tältä kun olen omani kanssa. "Ihan kiva" ei riitä.

Ilmoitus

Tänään tehtävieni vaihtumisesta tiedotettiin.

Nyt on sitten todellisten toimien paikka. Kun työhön ryhtyy, on otettava vastaan siihen liittyvät hyvät ja huonot puolet.

Suklaasilmästä ei juuri kuulu. Mutta toisaalta, ei pitäisikään.

Toisina päivinä olen uusista tehtävistä intoa täynnä ja päässäni vilisee suunnitelmia. Hetkittäin tunnen toivottomuutta haasteiden edessä. Yritän olla itselleni armollinen ja vakuuttaa, ettei kukaan odota minulta ihmeitä.

Perustekemisellä ja omalla perusluonteellani tulen saamaan asioita eteenpäin. Tammikuun puolivälissä haen hyväksynnät ja kommentit linjauksilleni ja sen jälkeen kääritään hihat ja ryhdytään töihin.

Uusi vuosi on tarkoitus viettää ihmisten ulottumattomissa lataamassa akkuja.

Suklaasilmäpäivitys: tilanne tasoittuu arjessa, mieli ei. Liian usein kotona ajattelen häntä. Töissä pystymme toimimaan arkisesti ja kohtuullisen tasaisesti, mutta hänen pehmeiden huuliensa näkeminen saa minut ajattelemaan miltä ne tuntuisivatkaan omillani. Hänen iloisuutensa ja hymynsä käyvät suoraan sydämeeni. Kotona on vaikea tuntea aitoa intohimoa ja ajatukset harhailevat. Tunnen surullisuutta. Olenko tuhlaamassa mukavasti alkaneen ja kivalta tuntuvan suhteen haavekuvien vuoksi? Järjetön sydämeni, kun ihastuttaa minut niin helposti. Ja kun itselleen kuitenkin pitäisi olla rehellinen. Mitä minä lopulta oikein haluan?