Juttelin illallisella tyttökaverin kanssa. Käytiin läpi tilannetta monesta suunnasta tän mun fiiliksen suhteen. On täysin ilmeistä, että kaikki näkee mun työkaveriin ihastumisen ihan täysin läpi.
Se mitä kukaan muu ei tiedä, on se, että tuo työkaveri on jo eronnut omasta puolisostaan.
Kukaan muu ei tiedä. Mä oon tän fiiliksen ja tuskan kanssa ihan yksin.
Tuntui siis melko paskamaiselta yrittää ympäripyöreästi selittää eilen, että joo oon ihastunut ja joo, sitä ei kannata nyt ääneen sanoa ko henkilölle "ettei se nyt vaan ymmärrä sitä väärin" "ettei se vaan tee epäkypsiä päätöksiä". Teki mieli huutaa ääneen, että se on omat päätöksensä tehnyt jo ja mä oon se onneton, joka nyt pelkää kaiken aikaa, että tilaisuus menee sivu suun. Että nyt pitäisi toimia, ennen kuin olen jo menettänyt hänet jollekulle toiselle. Mutta minä olen lojaali hänelle antamalleni lupaukselle ja kärsin koko fiiliksen yksin.
Aika puusilmä pitää kyllä tuon miehenkin olla, jos ei tajua miten lääpällään olen häneen. Minusta tuntuu, että hän vetäytyy aina vain kauemmas. Vihjeet menevät ohi tai hän ei halua olla huomaavinaan niitä. Yritän selittää itselleni, että se olisi vain suojeluvaistoa häneltä. Ujoutta ja vetäytymistä omaan kuoreen, kun tietää minun olevan varattu. Ja samaan aikaan pelkään ihan helvetisti sen olevan sitä, ettei hän todellisuudessa välitä minusta samoin kuin minä hänestä.
