Huomenna oon taas reissussa. Saan seuraksi vanhan tutun, jota en oo moneen vuoteen nähnyt. Kiva päästä juttelemaan, päätin ennakkoon pyrkiä kuuntelemaan paljon enemmän kuin puhumaan. Hänellä työkuviot meni isosti uusiksi hetki sitten ja parhaassa tapauksessa olen sopivasti etäinen juttukaveriksi.
Sisällä kuohuu. Ajatukset karkailevat. Mun tunteiden kohde antoi ymmärtää rivien välistä, ettei ole valmis suhteeseen nyt. Entäs myöhemmin? Päässä soivat Anna Erikssonin "Kuka saa sut nyt?" -biisin sanat. Mun pitäis voida luottaa siihen, että jos meidän on määrä olla yhdessä, niin tulee käymään. On caan helvetin vaikea olla tekemättä jotain.
Samalla mietin, miten voin olla niin tunteeton kotona. Olenhan sentään rakastanut avopuolisoa. Vai olenko oikeasti?
Tänään hän mainitsi jonkun asian kohdalla, että 'ensi kesänä sitten' ja mulla pääsi melkein itku. Mun sydän on jo niin sanonut itsensä irti tästä, etten tiedä onko meillä yhteinen kesä vai ei. Tuntuu pahalta.
Tyttärestäkin kasvaa nuori neiti koko ajan. Millaisia elämänohjeita mun pitäisi pystyä antamaan, kun en tunnu osaavan itsekään elää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti