Ystävällisyys vs ihastuminen

Hän sanoo minulle:
"Ihmiset,  joiden kanssa on helppo puhua on harvinaisia".
"Olet hauskaa seuraa"
 "Mennäänks oluelle"

Katsoo silmiin ja hymyilee.

Onko se sitä, että on ystävällinen minulle? Vain ystävällinen? Kohtelias niin kuin kaikille. Kun mun vaisto ja sydän sanoo, että tässä on jotain muutakin. Hän lähtee toiselle puolelle kaupunkia lounaalle mun seuraksi. Kävelee vieressä ja koko ajan on tunne, että hänen tekisi mieli ottaa mut kainaloon.

Me ei halata. Ikinä. Aina silloinkin, kun muita halataan porukassa, me emme tee sitä. Tönäistään vaan olkapäätä. Koska mulla ainakin on fiilis, että jos halais, ei haluais päästää irti. Silti liian usein vaikka juna-asemalla eri suuntiin lähtiessä katse viipyy ja tuntuu, kuin toinen siirtyisi sen muutaman sentin eteenpäin, viivyttelisi sen muutaman sekunnin kuin odottaen, että halataan, kunnes taas tavataan. Mutta sitten me kuitenkin vaan huiskaistaan kädellä ja sanotaan hei.

Mä haluan ajatella, että kun mennään ensi viikolla yhdessä ulos, me halataan. Me halataan ja me suudellaan. Ja kun me suudellaan, me tiedetään, ettei se siihen jää. Me suudellaan niin, että sielu syttyy ja se syttyy sellaiseen tuleen, joka ei sammu.

Makasin aamulla hotellihuoneen sängyllä. Mietin miten helvetissä tästä voisi selvitä kuivin jaloin ja totesin itselleni, että se peli on menetetty jo. Mietin häntä sormet haaroissa ja runkkasin itseni edes hetkeksi hyvään fiilikseen. Jostain syystä kuvittelisin hänen olevan mies, joka haluaa naida takaapäin. Ajattelin niitä T-paidan hihojen alta alkavia, isoiksi pumpattuja hauiksia ja sitä, miten työhuoneessa tuijotan niitä. Mietin, miltä se tuntuisi olla hänen päällään ja ottaa hauiksista kiinni. Mietin sitä, miten hän seisoo rinnallani ja silittää vatsalihaksiaan. Hän tekee sitä aika usein, vähän huomaamattoman oloisesti, mutta multa ei sekuntikaan jää imemättä sisään. Näky piirtyy mun päähän ja jää sinne.

En ihan oikeasti tiedä mitkä mun edessä olevat polut on. En ole koskaan ollut kovin hyvä siinä, että olisin tekemättä mitään. Jotenkin tässä ihmissuhdeasiassa kuitenkin tuntuu, että paras tie valita olisi antaa ajan kulua. Olla tekemättä mitään. Ja se on todella vaikeaa.

Hän on vasta muuttanut "kokeeksi" erilleen puolisostaan. Hän on kertonut sen omien sanojensa mukaan vain minulle (töissä). Hän haluaa viettää mun kanssa aikaa työajan ulkopuolella.


Mun sydän sanoo mulle, että hän on herännyt, avannut silmät ja todennut, että maailmassa on jotain muuta. Muistan erään keskustelun, jossa kehuin häntä ja johon hän kommentoi minun edustavan jotain promillen osaa maailman naisista joka ajattelee noin. Viitaten suhteellisella luvulla varmaan siihen, että niitä naisia on yksi. Sydämeni sanoo, että minä hänet herätin. Sain silmät auki ja sitten niitä ei enää saa kiinni. Mä olin hänelle jotain samaa, kun Retalus aikoinaan oli minulle. Jotain, joka sai ajattelemaan, että elämässä on enemmän. On jotain parempaa. Jotain minkä minäkin voin saavuttaa, jotain minkä ansaitsen.

Minä haluaisin olla hänelle nyt se joku, joka muuttaa maailman. Se joku, jonka kanssa voisi sanoa, "kaikki on niin paljon paremmin kuin ennen" "Olen onnellisempi kuin koskaan".Samaan aikaan mä tiedän sisälläni, että aikaa pitäisi antaa mennä. Hänen pitäisi saada ajatella avioliitto kuntoon tai loppuun. Koettaa miten se sujuu. Luopua muistoista ja parantua. Mä taidan tietää sydämessäni, etten mä tule olemaan kuin korkeintaan askelma matkalla ylöspäin.

Kannattaako mun asettautua kontilleni maahan ja luopua siitä mitä mulla on hänen vuokseen? Miksi maailmassa ei voisi olla niin, että mä voin olla se joku hänelle ja silti pitää oman elämäni?