Huomasin tänään olevani naurettava. Käytin aamulla lähes tunnin kammatessani tukkaa ja valitessani vaatteita. Meille olisi tulossa tänään vieraita uudesta yhteistyökumppanifirmasta ja en ollut tavannut heitä aiemmin.
Tein kampauksen. Totesin, että minun on varattava pian aika kampaajalle.
Valikoin paidan, joka paljastaa decolte-alueen kohtuullisen antavasti. Totesin, että tarvitsen isommat tissit.
Puin kauniin hameen ja totesin, että vatsan seutuni ei ole ollenkaan niin kiinteä kuin toivoisin ja että vyötärönauhan päälle syntyy istuessa epämiellyttävä makkara.
Vaihdoin silmälasit piilolinsseihin ja ehostin kasvot näyttävästi, mutta hillitysti. Totesin kesäauringon aiheuttaneen maksaläiskiä poskipäihin ja pähkäilin millä saisin ne peitettyä. Lakkasin yrittämästä todettuani, että tässä naamassa virhekin on kaunistus.
En pukenut stay-up-sukkia, vaikka harkitsinkin sitä hetken. Totesin jalkojeni olevan kesän rusketuksesta huolimatta vaaleat ja lisäksi ihokarvoitustakin olisi pitänyt vähän siistiä.
Siis kotoa lähtiessäni olin vakuuttunut siitä, että olen liian lihava, liian pienirintainen, ruma kasvoiltani, tukkani on kamala ja jalkanikin ovat epämiellyttävän näköiset.
Päästyäni toimistolle huomasin, että 'vieraat' olikin yksi nainen ja tunsin pettymystä. Kaikki näkemäni vaiva ja eikä ketään kuka sen rekisteröisi. Ottaen huomioon, että olin juuri todennut olevani kamala, minunhan olisi pitänyt huokaista helpotuksesta. Ja toisaalta: miksi ylipäätään olen niin kiinnostunut siitä, mitä muut (miehet) ulkonäöstäni ajattelevat. Tunnen itseni idiootiksi.
Itsehän minun pitäisi olla itseeni tyytyväinen ja laittautuakin lähtökohtaisesti omaa hyvää mieltä ja oloa varten. Taidankin tehdä sen miellyyttääkseni (tai toivoakseni miellyttäen) toisten silmiä. Kuinka turhanpäiväinen sitä voi ollakaan.
1 kommentti:
Näytit hyvältä, menit niin nopeasti ohi ettei minulla ollut hämmästykseltäni mahdollisuutta sitä kertoa.
Lähetä kommentti