Toisina päivinä olen uusista tehtävistä intoa täynnä ja päässäni vilisee suunnitelmia. Hetkittäin tunnen toivottomuutta haasteiden edessä. Yritän olla itselleni armollinen ja vakuuttaa, ettei kukaan odota minulta ihmeitä.

Perustekemisellä ja omalla perusluonteellani tulen saamaan asioita eteenpäin. Tammikuun puolivälissä haen hyväksynnät ja kommentit linjauksilleni ja sen jälkeen kääritään hihat ja ryhdytään töihin.

Uusi vuosi on tarkoitus viettää ihmisten ulottumattomissa lataamassa akkuja.

Suklaasilmäpäivitys: tilanne tasoittuu arjessa, mieli ei. Liian usein kotona ajattelen häntä. Töissä pystymme toimimaan arkisesti ja kohtuullisen tasaisesti, mutta hänen pehmeiden huuliensa näkeminen saa minut ajattelemaan miltä ne tuntuisivatkaan omillani. Hänen iloisuutensa ja hymynsä käyvät suoraan sydämeeni. Kotona on vaikea tuntea aitoa intohimoa ja ajatukset harhailevat. Tunnen surullisuutta. Olenko tuhlaamassa mukavasti alkaneen ja kivalta tuntuvan suhteen haavekuvien vuoksi? Järjetön sydämeni, kun ihastuttaa minut niin helposti. Ja kun itselleen kuitenkin pitäisi olla rehellinen. Mitä minä lopulta oikein haluan?