Tänään lupauduin ottamaan vastaan uudet tehtävät. Huomisesta alkaen käynnistyy tiedonsiirto. Torstaina isketään luvut paperiin ja varmaan jossain vaiheessa ensi viikkoa viesti heitetään julkisuuteen. Tietysti mikään ei ole varmaa ennen kuin on nimet paperissa, mutta aika selvältä tämä nyt näyttää.
Kiitin tänään henkistä mentoriani. Hän on minulle hyvin rakas. Ilman hänen tsemppaustaan en tiedä olisiko mennyt pupu pöksyyn. Hänen viestinsä saavat minut kehräämään henkisesti. Tekisi mieleni suudella häntä tulisesti ihan vaan kiitokseksi.
Rentous on suklaasilmällä hukassa. Pitäisi varmaan jutella, mutta se on minusta niin puuduttavaa. Siinä hetkessä, siinä tilanteessa, ne sanat piti sanoa ja huulten kohdata. Miksi se pitäisi analysoida pilalle tai vähätellä pois päiväjärjestyksestä. Se oli kiva hetki. Ei pilata muistoa. Jatkoa ei seuranne.
Parisuhteessa pitkästä aikaa puhuttiin vaikeasta aiheesta. Eikä mielipide ollut kummaltakaan muuttunut. Minä teen uraa -kait jonkinlaista- ja hän taas on elämässään ihan eri tilanteessa. Minusta tuntuu, etten pysty sitoutumaan tähän (tai ehkä mihinkään?) parisuhteeseen, koska ajatuksena on, ettei tämä kestä. Liian isoissa asioissa on erilainen elämäntilanne.
Ajattelen asiaa niin, että hän petaa tulevaisuuttaan. Parisuhdehistoriaa rakennetaan tulevia suhteita silmälläpitäen, sitä parempaa vaihtoehtoa odotellessa voimme yhtä hyvin kuluttaa aikaa yhdessä. Liittyhään siihen mukavia etuja, ei vähiten rentoutumista ja nauttimista läheisyydestä. Ei se ehkä huono diili ole, mutta ei ehkä oikeanlaista rakkauttakaan. Olen tainnut mennä sisältä rikki ja pahasti.
Kaikesta tästä huolimatta asuntooni ilmestyy enenevässä määrin hänen tavaroitaan ja arki rullaa sen oletuksen ympärillä, että jaamme sen. Pitkäänkin ehkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti