Pidän rakkaastani, mutten tiedä rakastanko. Tunne, että hän on enemmän kuin ansaitsen, on joka päivä läsnä. Että hän menee hukkaan kanssani, ottaen huomioon lapsihaaveet.
Ihastun liian helposti, työkaveriin, juttukaveriin junassa, kauniiseen tarjoilijatyttöön, jokaiseen hymyyn. Tuntuu, että minusta riittäisi rakkautta ja hellyyttä kaikille ja että itse olen sen kerjäläinen.
Sydämessäni on paikka liian monelle. Miten voin olla niin kypsymätön? Miten voisin oppia hyväksymään, että olen sellainen?
Paskat puheista, jos niitä ei tarkoita. Olo ei rauhoitu yhtään. Töissä sitä sanoo: "ei jatketa tästä, kun ollaan kerran töissä". Mitä sillä on väliä, jos kerran kuitenkin tekee mieli? Jos kuitenkin päiväunissani toivon pääseväni suutelemaan, rakastelemaan, kuulemaan siitä, miten juuri nyt on kiva olla lähekkäin.
Tai että kunnioittavan, pitkäaikaisen arvostuksen alla kytee ajatus tilaisuudesta, jota ei vielä ole tullut ja siitä, mitä tekisi jos se tulisi. Useat vuodet ovat pitkä aika.
2 kommenttia:
Ihan kuin Mr. M olisi palannut uudestaan kuvioihin...?
No ei sentään. Hän elää tätä päiväänsä toisaalla, perheineen. Mutta tunnelma lähentelee jotain samankaltaista. Taidan olla kovin hidas oppimaan näissä asioissa.
Lähetä kommentti