Something was going on

Niin.
Tulihan se aika selvästi esille pariin otteeseen: ei se kiinnostuksen orastus ollut yksipuolista. Omalla kohdallani se oli haltioitumista hyvästä käytöksestä ja huomaavaisuudesta. Läheisyyden kaipausta. Sielua hivelevää huomatuksi tulemisen riemua. Kaikkea se etäisyys kotoa voisikaan teettää. Onneksi (huom. jopa minä kykenen korrektiuteen) olimme viisaita ja vältimme tietoisesti tai vaistomaisesti tilanteita, jotka voisivat muuttua kiusallisiksi. Selvisimme kotiin saakka. Nyt normaali, ylikorrekti arki saa alkaa. Ehkä se tyynnyttää loputkin mietteet.

Väsyttää.

Matkalla

Kävin eilen kollegani kanssa shoppailemassa. Kävimme yhdessä alusasuliikeessä, hän osti tavaraa vaimolleen ja minä itselleni. Se oli minusta jotenkin huvittavaa =). Shoppasin kenkiä, vaatteita ja tuliaisia. Illalliselle ehdimme vasta melko myöhään illalla ja kieltämättä hotellille palatessa oli jo melko väsy. Hotellille meidät kuskannut privaatin kuljetusfirman kuljettaja kyseli, olemmeko kiinnostuneita klubista. Hän olisi vienyt meidät ilmaiseksi eräälle "gentleman's club"ille. Emme olleet innostuineita. Hyvänyön toivotuksemme oli ystävällinen. Uni tuli nopeasti ja unet olivat rauhallisia.

Aamuyön tunteina heräsin ja olin levoton. Ajatukseni eivät vaeltaneet, ne riehuivat ja kaipasin helpotusta. Halusin läheisyyttä ja oloni oli lähes tuskainen. Onneksi pääsin kuitenkin uudelleen uneen. Aamu alkoi sateisena. Boy am I needy or what.

Surprise me?

Kaikki omalla osastollani työskentelevät henkilöt itseäni lukuunottamatta ovat miehiä. Tähän olen tottunut, koska yleensäkin työpaikkani ovat olleet sellaisia. Eräs kollegani, jonka kanssa teen varsin läheistä yhteistyötä, on erittäin korrekti, kohtelias ja hyväkäytöksinen mies. Olen viettänyt hänen kanssaan aikaa -myös vapaa-aikaa- toisinaan aiemminkin. Meillä on molemmilla lapsia, joten törmäilemme usein myös ihan sattumalta, leikkipuistoissa ja joskus ihan vaikka vaan kauppareissulla, vaikka emme asukaan ihan naapureina. Toisinaan käymme yhdessä lounaalla myös työmaan ulkopuolella ja joskus illallisellakin, joko perheiden kera tai kahdestaan. Sanoisin, että olemme ihan kohtuullisen hyviä frendejä.

Ensimmäinen kohtaamisemme tapahtui alkujaan videon välityksellä. Olin toisella paikkakunnalla palaverissa, jonne menin myöhässä. Minulle oli sattunut matkalla tuohon palaveriin onnettomuus kahvikupin kanssa ja olin käynyt pikaisesti ostamassa ja vaihtamassa vaatteet. Muistan edelleen hyvin kollegani ilmeen, kun astuin huoneeseen, jota hän tarkasteli screeniltä toisella paikkakunnalla. Näin, että kiinnitin huomion ja kiinnitin sen tavalla, joka oli enemmän kuin vain huoneeseen astuvan henkilön huomioiminen. No, ei siitä sen enempää. Kohtasimme naamatusten muutama päivä sen jälkeen ja olimme asiallisia. Olemme aina olleet asiallisia.

Kerran työkaveruutemme aikana istuimme baarissa juttelemassa. Oli taas yhden työkaverin läksärit ja olimme jo aikaa sitten jääneet paikalle kahdestaan. Silloinkin keskustelun sävy oli hyvin korrekti, vaikka keskustelimme ehkä epäkorrekteista aiheista. Puhuimme silloin esim. pettämisestä ja siitä millaisia haluja ja himoja avioliiton ulkopuoliseen epäsiveelliseen käytökseen kummallakin on ollut. Emme keskustelleet siitä onko jotain jompikumpi tehnyt tai jättänyt tekemättä. Kävimme keskustelua hyvässä hengessä ja täysin ilman flirttiä.

Usein halailen työpaikalla ja vapaa-aikana ihmisiä, mutta tätä kollegaa äärimmäisen harvoin. En tiedä mistä se johtuu, mutta niitä kertoja on tosi vähän. Ehkä hänen habituksessaan on jotain, joka pidättelee minua.

Matkustimme eilen pitkän matkan yhdessä. Istuimme lähekkäin olosuhteiden pakosta ja huomasin pohtivani, miksi en oikeastaan erityisemmin tunne vetoa häneen. Ihmettelen tätä oikeastaan siksi, että yleensä ihastun hirmuisen helposti. Jopa pelottavan helposti (ja ilmeisesti aina olosuhteiden vuoksi "vääriin" ihmisiin.)

Menimme todella väsyneinä pitkän reissun jälkeen yhdessä illalliselle. Ehkä se oli väsymyksestä johtuvaa ylivilkasta mielikuvitukseni juoksua, mutta minulle tuli tunne, että minua tsekkaillaan. Minulle palasi elävästi mieleen se hetki, jolloin hän ensimmäisen kerran näki minut ja se tunne tuli takaisin. Hän, joka on aina ylikorrekti, tsekkailee minua. Huomasin hänen lähes huomaamattoman hyväksyvän päännyökkäyksensä, kun hän pääsi katsellaan päästä varpaisiin. Huomasin illan mittaan hänen katseensa kiinnittyvän ranteideni liikkeisiin aterioidessani ja kun kohensin puolihuolimattomasti kampaustani näin hänen katsovan kaulani kaarta.

Tunsin itseni huomattavan naiselliseksi ja äkkiä olin jotenkin tosi tietoinen siitä, että olemme vielä useamman päivän kahdestaan reissussa ja oletusarvoisesti vietämme aikaa yhdessä lähes ympäri vuorokauden.

Seisoessamme vierekkäisten huoneidemme ovilla hotellille palattuamme mietin jo hetken, mitä hänen päässään mahtaa liikkua. Katsoimme pikaisesti toisiamme silmiin ja toivotimme hyvää yötä. Menin omaan huoneeseeni ja totesin, että minun on päästävä nukkumaan ja lakattava ajattelemasta levottomia. Kaikki johtuu jet lagista, vakuuttelin itselleni. Nukuin yöni todella huonosti ja pyörin levottomana.

Aamulla kaikki näytti taas normaalilta, korrektilta ja ei lainkaan levottomalta.

You're so vain

Youre so vain, you probably think this song is about you
Youre so vain, Ill bet you think this song is about you
Dont you? Dont you?

Kaikki elämäni rakkaudet.

Kolme vuotta ja kyllästyminen?

Oon alkanut epäillä, että elän jossain kummallisessa kolmen vuoden syklissä. Eka vuosi on ihan jeejee, toka vuosi on ok ja kolmantena sit alkaa elämä maistua ihan ummehtuneelta ja kaipaan muutosta. Nyt alkaa olla kolme vuotta mittarissa ja tuntuu, että olisi aika taas liikahtaa. Opinkohan koskaan jarruttamaan kolmen vuoden kohdalla ja katsomaan, mitä se elämä toisi tullessaan muutosta tietoisesti hakematta?

Huomenna pitäisi lähteä pitkälle reissulle ja se stressaa. Mutta ehkä se toimii vaihteluna. Riittävänä irtiottona arjesta? Toivon silti puhelua paikasta jota hain. Mielellään haastattelukutsua.

Unjustified love

Sattuu. Kuinka kamalalta elämä voikaan joskus tuntua, ihan ilman erityisempää syytä. Rakastuin joskus, toivunkohan ikinä?

Rakastumisesta

Entäs jos huomaa joka päivä rakastavansa enemmän ja enemmän? Ei ehkä romanttisessa mielessä, mutta kuitenkin niin, että joku henkilö on tullut elämässä todella tärkeäksi? Ainakin jollain tavalla? Semmoisella, että vaikka tietää, että on päästettävä irti, se tuntuu niin pahalta, että joka paikkaan sattuu?

Miten minä koskaan pystyn irrottautumaan?

Työuutisia

Olen nakellut työpaikkahakemuksia nettiin vähän sinne tänne ja tuonne. Lähinnä oikeastaan noihin head hunting -firmoihin ja muutaman ihan suoraan yrityksiinkin, joko avoinna oleviin pesteihin tai avoimina hakemuksina. Oli ilahduttavaa saada tänään puhelu rekrytointiyrityksen konsultilta, että CV oli herättänyt mielenkiintoa ja halusi tarkentavia tietoja. Ties vaikka...

Nykyisessä hommassani viihdyn, pomo on ihana ja hommat ihan jees, mutta kaipaan jotain säpinää ja ehkä vähän vaihteluakin. Työpaikan ilmapiiri on kuitenkin aika raskas jatkuvien lomautusten vuoksi. Lisäksi moni on äänestänyt tilanteessa jaloillaan ja vaihtanut kokonaan firmaa. Tosi hyviä tyyppejä on lähtenyt ja on lähdössä rivistä. Surettaa. Ehkäpä itsekin liityn joukkoon. Paljon on painoarvoa päätöksenteossa sillä, millaista palkkamallia mulle tarjotaan, kun menen haastamaan nykyisen palkkatason lähitulevaisuuteen sovitussa palaverissa. Parasta tulla jotain hyvää.

Työmatkalle pitäisi vääntäytyä useammaksi päiväksi ja sen järjesteleminen ottaa aikaa. Nyt kuitenkin alkaa kaikki olla suunnilleen reilassa. Ehkä se tästä.

Raivostumisia ja shoppailua

Tänään sain niellä kiukkuani eikä se oikein onnistu.
Sattumalta tulin havainneeksi, että nykyisestä toimestani maksetaan minulle useita satoja euroja vähemmän, kuin mitä vastaavista tehtävistä muissa yrityksissä ja että jopa muissa asiantuntijatehtävissä yrityksessämme työskentelevät henkilöt saavat enemmän palkkaa. Kateuteen ei ehkä kuole, mutta vitutuksen määrä on silti jokseenkin suuri parhaillaan. Tieto lisää tuskaa.

Koin eilen oharit. Olin miettinyt päivän mittaan useaan otteeseen, että en oikein jaksaisi lähteä illaksi sopimaani tapaamiseen. Menin kuitenkin paikalla, koska olin sillä suunnalla asioilla ja enhän nyt muutenkaan ole sen kaltainen ihminen, joka jättäisi saapumatta paikalle. Ilmeisesti kuitenkin hiljaiset pyyntöni kantautuivat jonkin ylemmän voiman korviin sillä deitti ei tullutkaan paikalle. Tarkastin vasta jälkikäteen viestit. Hän oli kyllä ilmoittanut, ettei pääse, mutta huomasin viestin vasta liian myöhään. Ei kyllä harmittanut yhtään. Minulle jäi vapaata aikaa reilu tunti ennen seuraavaa sopimaani menoa ja käytin sen kiertelmällä etsimässä uutta laukkua. Löysinkin tämän, tosin pinkkinä.


Lisäksi haluan ostaa laukun, jossa voin kuljettaa läppärin helposti niin, että se on suojaavasti pakattu, mutta kuitenkin helposti otettavissa esille muiden matkatavaroiden joukosta, esim. läpivalaisua varten. Katselin paria eri vaihtoehtoa eilen, mutta en vielä saanut päätettyä.

Kun ois vielä talous kunnossa, että voisi tarvittavat vermeet hankkiakin.

Kuvan lähde: http://www.benetton.com/portal/web/guest/lifestyle/travel_bags

Ulkonäköpaineita - kaunis vartalo

Huomasin tänään olevani naurettava. Käytin aamulla lähes tunnin kammatessani tukkaa ja valitessani vaatteita. Meille olisi tulossa tänään vieraita uudesta yhteistyökumppanifirmasta ja en ollut tavannut heitä aiemmin.

Tein kampauksen. Totesin, että minun on varattava pian aika kampaajalle.

Valikoin paidan, joka paljastaa decolte-alueen kohtuullisen antavasti. Totesin, että tarvitsen isommat tissit.

Puin kauniin hameen ja totesin, että vatsan seutuni ei ole ollenkaan niin kiinteä kuin toivoisin ja että vyötärönauhan päälle syntyy istuessa epämiellyttävä makkara.

Vaihdoin silmälasit piilolinsseihin ja ehostin kasvot näyttävästi, mutta hillitysti. Totesin kesäauringon aiheuttaneen maksaläiskiä poskipäihin ja pähkäilin millä saisin ne peitettyä. Lakkasin yrittämästä todettuani, että tässä naamassa virhekin on kaunistus.

En pukenut stay-up-sukkia, vaikka harkitsinkin sitä hetken. Totesin jalkojeni olevan kesän rusketuksesta huolimatta vaaleat ja lisäksi ihokarvoitustakin olisi pitänyt vähän siistiä.

Siis kotoa lähtiessäni olin vakuuttunut siitä, että olen liian lihava, liian pienirintainen, ruma kasvoiltani, tukkani on kamala ja jalkanikin ovat epämiellyttävän näköiset.

Päästyäni toimistolle huomasin, että 'vieraat' olikin yksi nainen ja tunsin pettymystä. Kaikki näkemäni vaiva ja eikä ketään kuka sen rekisteröisi. Ottaen huomioon, että olin juuri todennut olevani kamala, minunhan olisi pitänyt huokaista helpotuksesta. Ja toisaalta: miksi ylipäätään olen niin kiinnostunut siitä, mitä muut (miehet) ulkonäöstäni ajattelevat. Tunnen itseni idiootiksi.

Itsehän minun pitäisi olla itseeni tyytyväinen ja laittautuakin lähtökohtaisesti omaa hyvää mieltä ja oloa varten. Taidankin tehdä sen miellyyttääkseni (tai toivoakseni miellyttäen) toisten silmiä. Kuinka turhanpäiväinen sitä voi ollakaan.