Laantumista

Olen koettanut rauhoittaa ylikierroksilla juoksevaa mielikuvitustani. Ehkä huomenna pääsen taas itseni herraksi. Huomenna pitäisi hälvetä noiden työhön liittyvien jatkokuvioidenkin osalta epävarmuus ja saada asioita eteenpäin.

Pitäkää peukkuja.

Tunne-elämän kuohut

Pidän rakkaastani, mutten tiedä rakastanko. Tunne, että hän on enemmän kuin ansaitsen, on joka päivä läsnä. Että hän menee hukkaan kanssani, ottaen huomioon lapsihaaveet.

Ihastun liian helposti, työkaveriin, juttukaveriin junassa, kauniiseen tarjoilijatyttöön, jokaiseen hymyyn. Tuntuu, että minusta riittäisi rakkautta ja hellyyttä kaikille ja että itse olen sen kerjäläinen.

Sydämessäni on paikka liian monelle. Miten voin olla niin kypsymätön? Miten voisin oppia hyväksymään, että olen sellainen?

Paskat puheista, jos niitä ei tarkoita. Olo ei rauhoitu yhtään. Töissä sitä sanoo: "ei jatketa tästä, kun ollaan kerran töissä". Mitä sillä on väliä, jos kerran kuitenkin tekee mieli? Jos kuitenkin päiväunissani toivon pääseväni suutelemaan, rakastelemaan, kuulemaan siitä, miten juuri nyt on kiva olla lähekkäin.

Tai että kunnioittavan, pitkäaikaisen arvostuksen alla kytee ajatus tilaisuudesta, jota ei vielä ole tullut ja siitä, mitä tekisi jos se tulisi. Useat vuodet ovat pitkä aika.

Lykkäystä ja tunnekuohuntaa

Aika raskas viikko. Monta asiaa on pitänyt jännittää ja nyt sitten vähitellen alkaa jotain muotoutua.

Käytiin nyt sitten suklaasilmän kanssa keskustelu. Voi kuinka hirvittävän hermostuksissaan hän olikaan. Kyllä minuakin vähän tietysti jännitti, mutta aika tavalla rennompaa oli kuitenkin kuin hänellä. No, homma on "kätelty" ja tästäkin mennään eteenpäin.

Työkuvioiden kättely sitten taas ei edennyt. Valitettavasti kävi niin, että homma jäi roikkumaan ilmaan muiden kiireiden vuoksi ja siihen voidaan palata vasta ensi viikolla.

Huominen työpäivä ei oikeastaan kovinkaan paljoa nappaa tai ainakin se aamu tulee olemaan yhtä helvettiä. Sen jälkeen toivottavasti selviän ilman ongelmia.

Uusiin haasteisiin

Tänään lupauduin ottamaan vastaan uudet tehtävät. Huomisesta alkaen käynnistyy tiedonsiirto. Torstaina isketään luvut paperiin ja varmaan jossain vaiheessa ensi viikkoa viesti heitetään julkisuuteen. Tietysti mikään ei ole varmaa ennen kuin on nimet paperissa, mutta aika selvältä tämä nyt näyttää. Kiitin tänään henkistä mentoriani. Hän on minulle hyvin rakas. Ilman hänen tsemppaustaan en tiedä olisiko mennyt pupu pöksyyn. Hänen viestinsä saavat minut kehräämään henkisesti. Tekisi mieleni suudella häntä tulisesti ihan vaan kiitokseksi.

Rentous on suklaasilmällä hukassa. Pitäisi varmaan jutella, mutta se on minusta niin puuduttavaa. Siinä hetkessä, siinä tilanteessa, ne sanat piti sanoa ja huulten kohdata. Miksi se pitäisi analysoida pilalle tai vähätellä pois päiväjärjestyksestä. Se oli kiva hetki. Ei pilata muistoa. Jatkoa ei seuranne. Parisuhteessa pitkästä aikaa puhuttiin vaikeasta aiheesta. Eikä mielipide ollut kummaltakaan muuttunut. Minä teen uraa -kait jonkinlaista- ja hän taas on elämässään ihan eri tilanteessa. Minusta tuntuu, etten pysty sitoutumaan tähän (tai ehkä mihinkään?) parisuhteeseen, koska ajatuksena on, ettei tämä kestä. Liian isoissa asioissa on erilainen elämäntilanne.

Ajattelen asiaa niin, että hän petaa tulevaisuuttaan. Parisuhdehistoriaa rakennetaan tulevia suhteita silmälläpitäen, sitä parempaa vaihtoehtoa odotellessa voimme yhtä hyvin kuluttaa aikaa yhdessä. Liittyhään siihen mukavia etuja, ei vähiten rentoutumista ja nauttimista läheisyydestä. Ei se ehkä huono diili ole, mutta ei ehkä oikeanlaista rakkauttakaan. Olen tainnut mennä sisältä rikki ja pahasti. Kaikesta tästä huolimatta asuntooni ilmestyy enenevässä määrin hänen tavaroitaan ja arki rullaa sen oletuksen ympärillä, että jaamme sen. Pitkäänkin ehkä.

Muutoksia luvassa

Työrintamalla tapahtuu. Minulle tarjottiin uusia haasteita loppuviikosta. Koetan muodostaa mielipidettäni ja tehdä päätöksiä sen suhteen, mitä vastaan. Tai oikeastaan tilanne on se, että vastaan varmaankin kyllä, ottaen huomioon totaalisen kyllästymiseni nykyisiin hommiin. Pitää vaan koettaa selvitellä, mitä sitä voisi tehdä, jotta homma rokkaisi tulevaisuudessa. Tilanteet johtivat toiseen ja sain mitä halusin. Olen näköjään taitava järjestämään asiat niin, että saan ne menemään mieleni mukaan, vaikka lopulta se ei tosiaan ole kovinkaan viisasta. Suklaasilmät veivät voiton itsekuristani. Parisuhde voi hyvin, kun en ajattele liikaa.

Totaalikyllästyminen

Oon jotenkin totaalikyllästynyt nykyiseen työhöni. En koe siitä juurikaan enää nautintoa, onnistumisen tunteet ovat harvassa. Muutenkin olen jotenkin iloton. Parisuhde on hyvällä mallilla, mutta en koe samanlaisia elähdyttäviä tunteita ja värinöitä kuin joskus. Ne suklaasilmät toisaalla ovat vielä mielessä turhan tiuhaan. Välttelen niitä parhaani mukaan vaikka toisaalta...

Rauhoittuminen

Olen ollut sitkeästi kipeänä muutaman viikon. Antibioottia ja särkylääkkeitä on mennyt, mutta olo ei ole kovinkaan paljon kohentunut. Se hyöty tästä sairastamisesta on ollut, että oloni on rauhoittunut. Työt eivät tunnu niin tuhottoman tärkeiltä, orastanut ihastus on unohtunut ja jotenkin sisäisesti on helpottunut olo. Tuntuu, että elämä on asettumassa johonkin löytämäänsä uomaan hetkeksi. Tunteeni ovat syventyneet. Tuntuu, että päivä päivältä hänen merkityksensä ja tärkeytensä elämässäni kasvaa. Ikävän tunne on läsnä hänen olleessaan pois. Tämä on hieman pelottaavakin, olenhan antamassa jotain pois, osan vapauttani kaiketi. Ehkä minun pitää uskoa että joskus suurinta vapautta on se, että voi jäädä eikä se, että voi lähteä.

Ei tätä, ei nyt

Ei, ei taas. Levottomat ajatukset valtaavat mielen. Suklaiset ruskeat silmät ja veijarimainen hymy. Älä ihastu. Keskity siihen mitä olet kehittelemässä kotirintamalla.

Tunnen itseni niin vanhaksi

Työpaikan bileissä huomasin olevani 7-10 vuotta vallitsevaa keski-ikää vanhempi, auttamatta "ulkona" monista jutuista. Omien lasten murrosikä pelottaa jo nyt. Tunnen selvää masentuneisuutta ja huonoa itsetuntoa. Big time. Tahtoisin olla viehättävä ja haluttava. Oloni on jotain muuta. En ole tällä hetkellä työssä, jossa tuntisin osaavani tarpeeksi tai ymmärtäväni riittävästi. Haasteet ovat nyt osaamispohjaisia eikä koulutusta tai aikaa opetteluun ole. Minun pitäisi tunnistaa omat vahvuuteni ja olla niissä parempi. Tunnistaa omat heikkouteni ja miettiä, miten pystyn ohittamaan ne päivittäin. En jaksa.

Mitä tapahtuu?

Oloni on otsikon mukainen. Töissä on ihan tolkuton hoppu. Kiirettä on riittänyt pitkille liukumille ja ylitöiksi asti. Saldorajat ovat paukkuneet aikoja sitten. Yritän jossain vaiheessa pitää myös vapaata. Lauantaina muutimme osan hänen asuntonsa sisällöstä meille. En oikein tiedä mitä ajattelisin siitä. Toisaalta olen vilpittömän onnellinen. Toisaalta minua vaivaa ärtymys, jotenkin pelko oman elintilan menetyksestä. Toisaalta oon innoissani siitä, että arkea jakamaan tulee hänen kaltaisensa ihana ihminen. Mutta osaankohan minä nauttia kaikkien näiden "itsenäisten" vuosien jälkeen parisuhteen arjesta. Vai tuleeko päinvastoin ahdistus?