Oon levoton.
Olen joskus miettinyt, miksi ihmiset tekevät järjettömiltä vaikuttavia ratkaisuja näennäisesti helppojen moraalisten valintojen kohdalla.
Nyt kun kärsin aikaerorasituksesta ja yritän pärjätä neljän-viiden tunnin levottomilla unilla, kaipaan syliä ja sitä, että joku osoittaisi minunkin merkitsevän naisena edelleen jotain, ei sitä ole niin vaikea ymmärtää.
Väsyneessä mielessä ja ihon ikävöidessä kosketusta toisen hymyt, silmiin katsominen ja kohteliaisuudet saavat sydämen sykähtämään. Yhteiset hetket huikeissa maisemissa ja romanttiselta tuntuvissa paikoissa saavat kaipaamaan halausta ja suudelmaa. Rinnalla seisoo ystävällinen, rento, hymyilevä ja hauska mies hipaisun päässä. Tekisi mieli liikahtaa ne puuttuvat sentit ja sukeltaa syliin ja suudella pitkästä aikaa ketään niin, että se tuntuu jossain.
Vaatii - ainakin minulta- melkoista ponnistusta ja tahdonvoimaa hillitä itseni tekemästä niin. Katseiden kohdassa pieni väristys kulkee lävitseni. Tasatakseni kuohuntaa joudun huokaamaan syvään ja estääkseni käteni nousemasta joudun ristimään ne rinnalle, muka pitämään neulepuseroa kiinni. Minun on pakko ehdottaa, että jatkaisimme matkaa ja kääntyä jo lähtemään odottamatta vastausta, etten kavalla itseäni. Muuten en tiedä vastaisinko teoistani enää. Itku ei ole kaukana ja pakotan itseni hymyilemään väkisin -muka kevyesti.
Tämä on surullista. Se kaikki johtuu vain siitä, että hän on paikalla ja kohtelee minua hyvin. Sen tajuaminen satuttaa minua todella syvältä. En tahtoisi olla tällainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti