Piti kokeilla

Justiinsa päivällä ehti ajatus karata nuorukaiseen, kun sain sen kuriin. Ehdin ajatella, ettei pidä olla hänen kanssaan tekemisissä. Mietin kuinka voisin olematta epäkohtelias pitäytyä eri paikassa kuin hän, vaikka joskus olisikin tilanne, jossa tavata. Etten tekisi itselleni kiusaa. En saanut ajatuksia sen pidemmälle, työnsin ne pois mielestäni ajatellen, että tuskinpa minun tarvitsee vaivata päätäni enempää asialla.

Meni muutama tunti ja puhelin soi. Nuori kaveri pyysi lenkille. Mulla oli vieraaksi saapunut työkaveri, joten en tokikaan lähtenyt. Yllätyksekseni kuulin itseni ehdottavan, että lykättäisiin lähtöä parilla tunnilla. Tsiisus. Ja niinpä sitten alkuillasta pakkasin muksut tuplarattaisiin ja suuntasin parin tunnin lenkille. Ei se nyt niin vaarallista kait ole. Ikäero suojelee miltään flirttailulta, vielä pitäisi osata kielen ohella kahlita ajatukset. Mulla on liian vilkas mielikuvitus. On.

Troubled

Mulla on töissä kivaa. Pidän työstäni. Pidän esimiehestäni. Pidän jopa valtaosin työkavereistani. Onkohan se epänormaalia? Nyt kun se yksi on poissa, tämä tosiaan on ihan nautittavaa. Työssä ei kai koskaan ole ollut mitään vikaa, vaan se yksi pomo vain sai kaiken tuntumaan lohduttomalta.

Eilinen vaivaa. Miksi minä pelkään olla "normaalisti" sen nuoren miehen seurassa? Pelkään ihastuvani ja se tekee minusta tosi rasittavaa seuraa luultavasti. Kunpa tietäisin, mitä hänen päässään liikkuu. Ja miksi? Että voisin olla hänen kanssaan enemmän tekemisissä ja alkaa viritellä suhdetta? Sitä rataa minun ajatukseni tuntuvat kulkevan. Ihan kipeää. Muutama vuosi sitten olisin joutunut alaikäiseen kohdistuvasta haureudesta vastuuseen hänen kohdallaan. Mutta kun hän on täysi-ikäinen, suloinen, käytökseltään korrekti, hauska ja MIES. Miehen mitat, miehen halut ja miehinen olemus. Ikäistään kypsemmän oloinen käytös. Olen tosiaankin menettämässä järkeni. Note to myself: PYSY EROSSA, ettet kohtaa henkilökohtaisia ongelmia ja noloja tilanteita. Ja silti ajatus vaivaa: entäs jos hän voisi olla minulle jotain enemmän?

En taida oppia tätä juttua ikinä.

Älä koske, älä katso silmiin

Melkoinen leffa. Vääristeli totuutta muitta mutkitta, mutta teki sen tyylillä. Yritin järjestää itseni leffassa istumaan niin, etten olisi liian lähelä. Päädyin viereen. Koetin junailla itseni pois omin avuin ja päädyin samaan autoon viereen istumaan. En koskenut koko iltana, enkä tainnut kertaakaan katsoa silmiin. En uskaltanut. Vaikuttanen typerältä tai epäkohteliaalta. Ehkä hyvä niin.

Häilyntää

Työrintamalla tosiaan varmistui, että saan uusia tehtäviä. Tai no miten sen nyt ottaa. Samankaltaisia asioita edelleen, mutta nyt oikeastaan roolini on ennemminkin kouluttaa muita niihin tehtäviin, joita olen itse hoitanut, tosin työt jakaantuvat monelle ja samankaltaisissa positioissa olevia kiinnitetään lisää nimilistaan ympäri maailman ja sen jälkeen katsoa perään, että ne hommat tulevat tehtyä. Ja tietysti sitten vastuu on suurempi, kun oma nimi keikkuu koko orkesterin päällä.

Kahta asiaa arvostan erityisesti tässä tulevassa kuviossa. Ensinnä suoraa linkkiä esimieheen, jota arvostan suuresti. Toisekseen saan kouluttaa ja kehittää edelleen niitä ihmisiä, joita olen oppinut arvostamaan heidän säntillisestä ja terävästä tavastaan tehdä töitä. Uskon, että annettavaa on molemmin puolin kumpaankin suuntaan. Kun sitten vielä saisi nämä osaajat pidettyä =)

Yksityiselämässä olenkin sitten kaikkea muuta kuin selvillä vesillä. Se saamarin epämääräinen lounas jäi kaivelemaan mieltä niin, että yöllä heräsin omaan haluuni häntä kohtaan. Se kuvaa mielestäni loistavasti sitä, miksi EN voi kuvitellakaan meneväni edes lounaalle. Herättyäni kuitenkin ajatuksiin hyppäsi nuori mies.

Huomenna menen pitkästä aikaa elokuviin. Menemme sinne isommalla porukalla, mutta mukana on se nuori mieskin. Miksi minä kiusaan itseäni? Lupaan, että tämän jälkeen pidän välimatkaa häneen itseni tähden. Juurihan minä olin hetki sitten varma, että oloni on ihan stabiili, enkä oikeastaan kaipaakaan mitään suhdepelleilyä. Yksi hauispari ja söpöt silmätkö minut saa pois tasapainosta? E-hei. EI. Ei? Mielikuvitukseni on ylivilkas. Eihän tässä mitään ole tapahtunut eikä tapahtumassakaan. Varmasti hänen juttunsa suhteen päättymisestä kolmenkympin paremmalla puolella olleeseen naiseen oli vain jutustelua, ei vihje. Tai hänen kommenttinsa mahtavan hauskasta illasta vain kohteliasta, ei flirtti. Tai "nähdään pian, toivottavasti", vain heitto. Kaveri, kaveri. Älä haihattele.

Kaiken tämän soossin sisällä päässä yksi asia huojentaa mieltä. Lapsi on taas terve.
Huomenna töihin.

Näihin tunnelmiin

Kotitoimisto

Niin se on päivä mennyt. Pyykkikone on jyllännyt, ruoka on porissut ja taikina toisensa jälkeen on muuttunut leiväksi, pullaksi ja piiraaksi. Ja silti minusta tuntuu, että olen viettänyt ison osan päivästä koneen ääressä työskennellen. Tai puhelimessa.

Lapsi sairastaa ja jaksaa leikkiä vain vähän. Palapelejä ja lautapelejä kanssani vähän. Enimäkseen vain oleillut, pötkötellyt ja hörppinyt mehua. Ruoka onneksi maistui.

Sain lounaskutsun. Tai jotain. En varsinaista, mutta sen suuntaisen. Mieli tekisi. Kroppa muisti sekunninsadasosassa sen, minkä järki on koettanut unohtaa. En vastannut mitään.

Kun lapsi sairastaa

1) Huoli lapsen voinnista
2) Huoli omasta/toisen lapsen mahdollisesta sairastumisesta
3) Ala järjestää hoitoa
4) Mieti mitä kaikkea pitikään tehdä töissä: delegoi, informoi, uudelleenaikatauluta, tee kotona mitä voit
5) Mieti, miten tämä vaikuttaa muihin suunnitelmiin


... Ja tässä kohtaa meni jo ihan vatsa kuralle. Huolestuttaa, onko tämä sitä (A)H1N1-tautia vai mistä on kyse. Lasta en ole vielä nähnyt, koska isänsä on häntä tänne juuri tuomassa.

Huolestuttaa, miten selviydyn siitä työkuormasta, joka mulla on pöydälläni ensi viikolla. Olen luultavasti kuitenkin poissa koko viikon. Voi yök.

Edit: ei taida olla sikainfluenssaa kuitenkaan.
Sain suunnilleen kaikki hommat järjestykseen, vaikka ei se poistakaan stressiä työssä poissaolosta

Banaanikärpäset ovat näin syksyihin hyvin raivostuttavia. Takuuvinkki niiden pyydystämiseen: omenaviinietikkatilkka purkkiin ja tippa fairya joukkoon. Siellä ne sitten raatoina kelluvat melko pian.

Työpäivän aloitus

Päätin taittaa työmatkan jalan. En siksi, että olisin epäillyt ajokuntoani vaan siksi, etten luultavasti muuten tule lähteneeksi lainkaan liikkumaan.

Aamulla herätessäni päässä oli isoja kysymysmerkkejä. Kun pääsin töihin, päätin lukea eilisen viestin ja mukavaltahan se tuntui. Joskus kaipaan paluuta hulluuteen vaikka se olikin lopulta raskasta.

Lopulta tässä kaikessa taitaa olla kyse siitä, että haluaisin jonkun, joka, niin kornilta kuin se kuulostaakin, rakastaisi minua sellaisena kuin olen. Suurin ongelmahan tässä kaikessa taitaakin oikeastaan olla se, etten tiedä kuka olen.

Pitäisi saada työstä kiinni. Opetella uutta ja laatia ohjeet toisille. Miten maailmassa osaan keskittyä?

"en kadu ketään niistä, joita syliini suljin
heitä sentään rakastin
itken kaikkia niitä
joiden ohitse kuljin
joita väistin ja pakenin"

Tunnemylly yrittää käynnistyä ja yritän tappaa sen liikkeen ennen kuin se alkaa

Niin nuori. Niin suloinen. En saa selvää, missä mennään. Ei ole mitään, mikä vihjaisi mihinkään, silti pohdin lausetta siellä ja toista täällä. Tekisi mieli kysyä edes jos ei ehdottaa. Mutten kykene. 12 vuotta on liikaa. Tekisin itsestäni naurettavan, etenkin kun en tiedä mitä oikeastaan haluan. Annan ajan mennä. Tunteet kuplivat kuin jo sammutetulla levyllä hautuva puuro.

Ja viesti. Sanoma sieltä, josta sitä ehdin jo odottaa. Pari lausetta, jotka lämmittivät ja toivat mieleen jotain, mikä on jo aktiivisella unohtamisella ollut taustalla. Suudelmat, puseron alle hiipivät kämmenet, sormet, jotka tiesivät miten ja mistä. Surulliset silmät, jotka joka hetkessä tiesivät tiensä, vaikka pohtivatkin onko tiessä risteyksiä vai vain harharetkiä ei minnekään tai tuhoon. Hetkessä se kaikki iski punaviinin turruttamaan mieleen. Ja silti raikas blondi hihan alla kiristävien hauistensa ja treenattujen reisiensä kanssa sotkeutui mielikuvaan. Hänen huumorintajunsa iski hymysuoneen ja reiluus jonnekin.

Jos en yrittäisi tietää paremmin, väittäisin meidän koettelevan tulitikkuleikkejä vähän kostealla paperilla. Koska se kuivuu tarpeeksi roihutakseen varoittamatta? Vai ehtiikö jokin muu kivempi leikki vallata mielen ennen kuin jotain tapahtuu? Tekisi mieli varoen koskettaa ja koettaa kipinää. Pidättäydyn. Jatkossakin, lupaan itselleni. Toivon salaa, etten välittäisi mistään ja syöksyisin suin päin surmaan. Onko hyvä elämä se, jonka elää varoen vai se joka tuntuu elämältä? Onko minulla enää oikeutta valita, kun on kahden pienen elämä omalla vastuulla?

Huomennakin on työpäivä. Tai oikeastaan tänään.

Viininmaistelua

Tänään on luvassa valkkarimaistelut hyvässä seurassa. Nimittäin se nuori komistus ja yksi pariskunta. Tuntuu tavallaan hassulta mennä sinne yhdessä, vaikka emme pari olekaan. Jotenkin tämä asetelma on kummallinen. En ehkä osaa ottaa tätä niin rennoin rantein kuin pitäisi.

Olen ollut pitkän päivän töissä ilman eväitä. Nyt on pakko ehtiä kotiin syömään vähäksi aikaa, jotta olo kohentuisi mukavaa iltaa kohti.

Toimenkuvan muutos ja yllätysviesti

Julkista se ei ole, mutta toimenkuvaani on tulossa muutos. Se tuo mukanaan enemmän vastuuta ja ehkä pienen korotuksen liksaan. Molemmat ovat tervetulleita, tosin vastuu nykyisen kuorman päälle hirvittää. Jotain vastuita on saatava pois, jotta voi ottaa uutta tilalle.

Tällä hetkellä pännii eritoten tilanne, jossa muiden ohella itsekin teen töitä, jotka kuuluvat oikeastaan muille. Niille, jotka ovat lomautuksella.

Sain yllättäen viestin herkulliselta nuorukaiselta. Se lämmitti mieltäni itseäni hämmästyttävän paljon. Selvisi, että kyseessä oli hieman juopuneen miehen hetken mielijohde. Jotenkin oma fiilis siitä vähän latistui. Eihän me olla kuin hyvänpäivän tuttuja kaverin kautta. Mutta se, että hän tuli ajatelleeksi minua ja pyysi seuraansa, oh my. Tyhmää huomionkipeyttä, tiedän. Mutta ajatus niisä käsivarsista kosketeltavana tai niistä silmistä katsomassa minua... krhm. Vain kavereita. Ei ees ystäviä. Muista.

Töissä löysin itsestäni puolen, josta en taida pitää. Minusta tuntuu, että minulle näpäyteltiin tänään pariin otteeseen. En oikein tiedä, mitä minun pitäisi siitä ajatella. Onko niin, että vastuun kasvaessa jotkut asiat tulevat mutkikkaiksi. Ei siksi, että minä muuttuisin niin paljon. Vaan siksi, että muiden oletus minusta vaihtuu. Kateus. Huoh.