Turvonneet silmät

Aamulla herättyä alkoivat kyyneleet virrata heti. Niitä on ollut vaikea pidättää. En jaksaisi alkaa kaikkea alusta. Taas. Mikä minua vaivaa? ikäkriisi?
Avoliittoni kaatuu. Se ehti tuskin alkaa. Analysoin käytöstäni, analysoin pahaa oloani, sitä, mikä saa minut ihastumaan toisiin. Ehkä se on perustavaa laatua oleva virhe minussa? Suhteemme ei voi toimia. En osaa sitoutua mihinkään. Aina, kun pitäisi suunnitella tulevaa, rakentaa yhteistä, ajatukset karkaavat siihen
faktaan, ettei minulla ole oikeutta. Pelkään sitä päivää, kun avomies päättää lähteä nuoremman mukaan perhettä perustamaan. Itselläni lapsiluku on täysi, hänellä toive omasta perheestä, omista lapsista, elää vahvana. Hänen syntymättömät lapsensa ovat onnemme tiellä. Pidän hänestä niin paljon, että haluan päästää hänet toteuttamaan sitä unelmaa. Hänestä tulee hieno isä. En rakasta häntä tarpeeksi, että voisin yrittää ne lapset hänelle antaa. Elämämme menevät eri tahtia. Tämä on raastavaa. Kun tajusin kaiken tämän, elämäni muuttui järkyttävän tyhjäksi ja pelottavaksi. Ihastumisen tunteet peittyivät masennukseen, pettymykseen ja tuskaan.
Avomies totesi, ettei haluaisi erota, mutta tietää itsekin, että se on helpompaa nyt kuin myöhemmin. Hänen sanansa sinetöivät kohtalomme: ei ole enää mitään mistä syntyisi edes toivo yhteiseen tulevaisuuteen. Ja nyt pitäisi pystyä menemään töihin ja kohtaamaan maailma silmät turvoksissa, sielu palasina ja ymmärtäen faktan, ettei minulla ole mitään annettavaa enää.

Itketään

Tänään meillä: itketään yhdessä elämiemme puolesta. Hyvien hetkien ja
niistä luopumisen. Tämä on todella kammottavaa.

Ajatukset

Itku vaan tulee. Kyyneleet polttavat silmäluomia ja valuvat väkisin esiin. Koetan niellä surun, mutten aina onnistu. Sydämeen sattuu liikaa. Olen syvästi rakastunut. Tunteet ovat todella pinnassa juuri nyt. Sama työpaikka ja se, että olen parisuhteessa tekevät tunteesta - kaikessa kauneudessaan - maanpäällisen helvetin.
Miten voin päivästä toiseen mennä sinne? Tavata aina uudelleen? En osaa lakata muutenkaan ajattelemasta häntä.

Olin seurustellut puolisen vuotta nykyisen avomieheni kanssa, kun sain suklaasilmään ensimmäisen kontaktin. Heti ensimmäinen katse meni sydämeeni, hymystä puhumattakaan. Silloin ajattelin, että koska ihastun helposti, se on vain sitä. Ja muutenkin ajattelin sen perinteisen kaavan mukaan: "älä syö omasta kuormasta".

Kun aloimme tehdä enemmän yhteistyötä ja viettää enemmän aikaa yhdessä, se tunne vain syveni. Olen taistellut syvempää ihastumista vastaan koko syksyn.  Ensimmäisen kerran itsekuri petti pahemman kerran joulukuussa. Yritin selittää itselleni, että se oli one-off ja siitä ei seuraa mitään sen enempää. Koetin tarttua jokaiseen oljenkorteen vakuuttaakseni itselleni, että se on ohimenevää, että saan tunteeni kuriin. Toisaalta koetin vakuuttaa itselleni, että nauttisin tunteesta ja antaisin sen virrata sydämeni läpi ja tuoda iloa arkeen. Samaan aikaan tuntui, että avoliittoon päädyttiin kuin itseohjauksella, mies on täällä nyt ja arjessa moni asia on helpommin. Silti en voi hyvin. Sydämeen sattuu, kun huomaan taistelleeni tätä tunnetta vastaan yhä enenevässä määrin. Yritin vielä viimeisen kerran kerätä itseni ja laittaa asioita järjestykseen. Mutta en pysty vastustamaan kasvavaa tunnetta.

Lopulta ajattelin, että ehkä minun vaan pitäisi vietellä hänet. Maata hänen kanssaan kerta, jotta tilanne laukeaisi. Saisinko siitä pontta tehdä päätöksiä, että rikkoisin itseäni? Saisin itseeni annoksen itseinhoa, joka auttaisi minua päästämään irti parisuhteesta "koska en ole sen arvoinen"?

En kestä edelleenkään ajatusta, että rikkoisin kotona asuvan avopuolison sydämen. Hänelle olen tärkeä, hän rakastaa minua ja kaipaa samaa. Ja minun sydämeni on kodin ovien ulkopuolella juoksemassa vastakaikua etsimässä.

Minun on pakko puhua suklaasilmän kanssa. Minun on pakko kertoa hänelle, miten paljon minä hänestä pidän ja miten hajalla minä olen. En vaan voi tehdä niin, että otan etäisyyttä, koska minusta tuntuu, että menetän jotain aivan erityistä. Entä jos hän olisi minulle se, joka on eniten? Sain varmuutta siihen, että en ole tunteideni kanssa yksin. Luulenpa, että hän käy samaa taistelua.  Jotenkin tämä asia on saatava suljettua. Tuntuu, että on pakko kuulla se hänen suustaan, ettei hän edes halua yrittää mitä tästä tulisi. Rikkoisi minun sydämeni toivon, jotta voisin alkaa ehjätä sitä.

Vaikka oikeasti toivon, että hän sanoisi, ettei halua mitään enempää kuin olla kanssani.

Paha mieli

Tulin huomaamaan, että asiat ovat monimutkaisia. Kerkesin elää asiat mielessäni moneen kertaan, todellisuus osoittautui vielä mielikuvitustakin villimmäksi. Petyin pahasti. Itseeni, toisiin, elämiseen.

Pahoittelin itseäni, luultavasti turhaan.

Itseäni suojellakseni rakennan nyt muurit, karsin ärsykkeet ja yritän nousta tämän yläpuolelle. Kadehdin niitä, jotka pystyvät tekemään sen olankohautuksella tai muutoin noin vain. Itse en pysty. On tosi paha mieli ja ajatukset hajottavat.

Toisaalta ehkä tästä pääsen lopulta tasapainoon.

Odotus

Huominen tulee näyttämään asioiden laidan. Toivon sydämestäni, että saan sen mitä haluan. Ajattelen sitä tauotta. Haluan sitä. Teen kaikkeni, että saisin sen.

Matka

Olen aloittamassa matkan tulevaisuuteen. Määränpää on epäselvä, eikä minulla ole tuntumaa siihen, millaisia kuoppia matkalla kohtaan. Varmaa on, että pyrin nauttimaan matkanteosta. Yritän nauttia katkeransuloisuudestakin, ajatuksena se, että vahvistuisin. En aio potea häpeää enkä noloutta. Aion olla itselleni rehellinen. Aitouden -oman itseni löytäminen - vaatinee uhrauksia. Selviän kuitenkin. Matka alkaa.

Just me

Haluan hänet. Panokset ovat aika kovat. En tiedä miten mielekästä se sitten lopulta on.

Ristiriita sisälläni

Kotosalla koetan olla normaalisti, mutten voi välttyä huokailemasta. Väsyttääkin koko ajan henkisesti, osittain johtunee työstä. Ongelma on siinä, etten saa käännettyä ajatuksiani rennolle vaihteelle. Ne askaroivat koko ajan joko työhön liittyvissä tekemättömissä jutuissa tai ne karkailevat omille teilleen jonkun toisen luo. En osaa hellittää.

Mietin koko ajan mitä minä elämältä haluan. Mitä minun pitäisi tehdä, jotta olisin itselleni mahdollisimman rehellinen, enhän halua tuhlata elämääni. Otanko taas kerran ne askeleet, jotka jo kerran olen ottanut ja astun tyhjän päälle katsomaan mitä elämä tuo tulleessaan? Alan uskoa, että tämä kotoisa parisuhde ei johda mihinkään ja en osaa rentoutua kotona niin kuin minun pitäisi. Täällähän minun onnellinen pitäisi olla, levännyt ja iloinen. Nyt se on niin, että iloni saan muualta ja arvostuksen tunteeni kohdistuvat toisaalle. Tämä on niin väärin kotona lämpimiä tunteita kokevaa henkilöä kohtaan. Minä tiedän mitä minun pitäisi tehdä, mutta toiselle tuskan tuottaminen tuntuu vaikealta. Itsensä tappaminen hitaasti sisältä taitaa olla helpompaa.

En osaa edes kuvailla miltä tuntuu

Helpostusta jollain tasolla. Operatiivinen homma vähenee jossain määrin ja pääsen keskittymään toisenlaiseen tekemiseen.
Toisaalta tunnen luopumisen tuskaa. Joistain asioista on vaan niin vaikea luopua.

Kyllä se ehkä tästä.

En saa mielestä sinua

Ilmeisesti unohtaminen on mahdotonta, jos saa jatkuvia muistutuksia. En osaa kääntää ajatuksiani pois hänestä. Suunnittelen muistojen hankkimista. Elämistä ilman vastuita, epäsovinnaista irtiottoa ja uutta avausta.

Minä tahdon hänet. Minä aion vietellä hänet. Se on väistämätöntä.