Ei tarpeeksi hyvä

Se fiilis: en ole tarpeeksi hyvä. Kuka sen pistää mun päähän? Mistä se kumpuaa? Olen saanut elämässä paljon, mutta edelleen tuntuu, ettei se riitä. Minä en riitä. 

Miksi parisuhteissa tai kohtaamisissa vastakkaisen sukupuolen kanssa se tunne on niin vahvana: saisinko hänet jos yrittäisin? Ja miksi pitää jollain sairaalla tavalla yrittää, vaikka ei siinä ei ole tolkun häivää ja vaikka lopulta en itsekään tiedä mitä tekisin jos onnistuisin.

Valtaosan ajasta sitä yrittää mahdottomuuksia ja sitten tuntuu pahalta, kun ei pääse tavoitteisiin. Tuntuu hylätyltä, väheksityltä. Siltä, ettei ole tarpeeksi hyvä. 

Milloin olen ihmisenä tarpeeksi? Milloin riitän? Kenelle minun pitää riittää?

Sekava päivä

Sain minä jotain aikaankin. Vaikka päivä olikin rikkonainen. Musertava tunne väistyi, huomasin hänen olevan hyväntuulinen. En kuitenkaan malttanut olla kertomatta, mitä ajattelen. Annoin koko sydämeni lämmön ja ajatusten soljua sanoiksi näytölle. Rakkaus matkasi sydämestä sydämeen ja kirjoittaessani arvasin sen kääntyvän ystävyyden häiveisen verhon alle. Annoin tekstin uida hänelle. Hän oli sanaton aluksi. Sai sanottua, ettei sellaista saa kirjoittaa. Lupasin olla kirjoittamatta. Hän korjasi, että tarkoitti sanoa, ettei pysty vastaanottamaan sellaista kehua, on sanaton. Sanoi kuitenkin Kiitos. Se oli riittävästi. 

Erittäin huonosti nukuttu yö

En saanut juurikaan unta. Valvoin pitkään horrostaen välillä. Jatkuvana ajatuksena miten hän mahtaa jaksaa. En voinut olla ajattelematta millaista olisi halata häntä niin, että välittäminen aidosti tuntuu. Voiko rakkauden tunnistaa hipaisusta? Haittaako, jos rakastumisen tunnustaa kosketuksella?

Haluaisin halata häntä niin, että jokainen hänen soluistaan saisi tuntea sydämeni lämmön.

En vielä aamulla nähnyt häntä. En tiedä mitä teen, kun näen.

Sydän hakkaa, rauhatta lyö

Hitsi mun ajatukset laukkaa kuin hullut. Pää kelaa ja kelaa samaa rataa. Hänellä on edessään ihan fantastiset ajat. Pääsee deittailemaan daameja, kokeilemaan viehätysvoimaansa ja hurmaamaan. Hän on niin vetovoimainen, komea ja hullaannuttavan testosteroninen. 

On toki murheellista nähdä taas yksi rikkoontunut perhe. Hänen ajatuksensa kuulostivat kuitenkin järkeviltä ja lasten etua ajavilta. Ainakin tässä vaiheessa. 

Mä oon varmaan vielä jossain roolissa. Luultavasti olkapäänä. Juttukaverina. Luottopakkina. En tiedä. Jotenkin vaan pelkään omaa rooliani tilanteessa. Se voi olla omalle sydämelleni turmiollinen. 

Mä haluan ajatella, että mun kannustus ja ihastus on voinut olla vaikuttamassa tilanteeseen. Mä oon ehkä luonut jotain sellaista ajattelua, mikä ei olisi käynnistynyt muuten.

Mun täytyy nyt uskoa ja luottaa itseeni, että voin antaa kaiken itsestäni hänelle tueksi. Lähimmäisen rakkauden, sylin, hellyyden. Ehjätä osaltani sitä mitä voin. Kunhan en mene itse rikki.

Kaikille kohtaamisillemme on syyt. Onko sattuma aina johdatusta? Haluan ajatella meidän olevan tässä tilanteessa koska niin nyt vaan kuului käydä. Anna mulle voimaa kohdata tää kaikki.

Mun sydän meni sekaisin

Hitto, se ihanien päiväunieni kohde... kertoi aamulla olevansa asumuserossa.
Mulla hajosi pää tasan tähän.

Tämä voi olla jonkin todella kauniin alku. Tai sitten jotain mikä rikkoo pysyvästi enemmän kuin pystyn koskaan korjaamaan.

Mulla on niin tyhjä tunne sydämessä, että mä en kestä. Tekisi mieli rutistaa, paijata, suudella, kiihottaa, sytyttää, luoda uskoa itseen. 

Laihaa

En tiedä mitä odotin, mutta tauon jälkeen olimme hyvin asialinjalla. Ehkä reilu viikko kaukana toisistamme tarkoittikin prioriteettien asettamista ja löytymistä.

Huomenna kohtaaminen aamulla. Mielenkiintoista nähdä, mitä se pitää sisällään.

Oman parisuhteen osalta jokin on muuttunut. Ehkä se olen minä itse. Jos uskoisin, että on olemassa parisuhteen aura, toteaisin sen muuttuneen. Jos lämpömittarilla voisi mitata suhteen kuumuutta, se näyttäisi alhaisempia asteita.

Jotenkin parisuhteen tila tuntuu etäisemmältä. Tulkitsen puolison vetäytymistä ikävästi. Ehkä minussa on jokin muuttunut, joka heijastuu. Tuntuu ikävältä sisällä, mutta samaan aikaan myös siltä, että ehkä tämän kuuluu mennä näin. Olenko valmis taistelemaan tämän parisuhteen puolesta ja tuntuisiko jostain muusta toiminnasta luopuminen uhraukselta, jota en ole valmis tekemään.

Jos vastaan: "en tiedä", niin tiedänkö silloin jo?

Reilu pari vuorokautta vielä

En voi olla ajattelematta... Onkohan hän ajatellut minua laisinkaan? Olenko käynyt mielessä joen rannalla tai viskiä siemaillessa? Onko hymy muistunut mieleen tai lämpö aikahtanut rinnassa? Onko housuissa tuntunut vuokseni se merkitsevä kivistys, edes orastava?

Samaan aikaan, kun mietin näitä, tuumailen josko se menneisyydestä viestin lähettänyt komistus vielä osuu polulleni ja muuallekin. Osaisin ehkä ottaa sen piristävänä hetkestä nauttimisena. Tai sitten en. Vittu mä tiedä mistään enää mitään. Lähden metsään.

Hymyilyä tauotta

Hän on reissussa. Poissa ollessaankin hän yllätti minut epäsuoralla viestillä. Yksi lause on jaksanut motivoida ja innostaa minua monta päivää. En lakkaa hymyilemästä aina sitä viestiä ajatellessani enkä malta olla ajattelematta sitä vähän väliä. Hymyilen siis lähes tauotta. 

Mulla on valtavan kevyt olo ja sellainen fiilis, että kävelen voittajana ulos monesta tilanteesta. Toivottavasti universumin selittämättömät voimat nyt menevät linjaan ja saan aikaan ihmeitä. 

Karismaattinen aura tilattu!

Hitsi kun on ikävä

Onhan se epäreilua. Ei saisi yrittää vaikuttaa toisen mieleen, kai sitä viettelyksikin voi kutsua. Olin viikonloppuna juhlissa, massabileissä suorastaan. Ja olin flirttailevalla tuulella. Flirttaillessani ajattelin oikeastaan sitä, että minun pitäisi tehdä jotain sopimatonta, että en enempää sotkeutuisi ajatuksissani häneen. Okei, olutta oli mennyt jonkin verran, sen verran etteivät ajatuskulut kovin järkeviä olleet. Missä ajatuksista oli se osuus, ettei pitäisi tehdä MITÄÄN? Mikä helvetti minua vaivaa? Ilokseni huomasin, että flirtti puree ja tehokkaasti. Liiankin.

Työkaveri on liikaa ajatuksissa, mutta en voi mitään sille. Me vaan viihdymme yhdessä. Luulenpa, että suuteluun on alle kuukausi. Jos sillä pääsisi yli tästä. Shokkia sen verran ja säikähdystä: 'meidän ei pidä viedä tätä pidemmälle' 'liikaa ongelmia' 'kivaa tähän asti ja jatketaan fiksusti'. Psyykkaan itseäni. Olen varma, että niillä huulilla osataan suudella.

Rautaa ja hikeä

Olen vetänyt tällä viikolla melko monta sarjaa salilla kiukulla. Tänään rääkkäsin reisiä niin, että viimeisessä sarjassa tuntui jo oikeasti tosi pahalta, mutta tein myös henkilökohtaisen maksimin pitkiin aikoihin.

Josko se kropan rääkkääminen saisi sydämen rauhoittumaan. Pari päivää on nyt tuntunut siltä, että olemme molemmat jotenkin varovaisia. Kohtaamisiimme tulee työkuvioiden muutoksen takia taukoa. Toivon sen rauhoittavan osaltaan tilannetta samalla kun tulee muita kiireitä.

Jos minä kiukulla saan käskettyä kroppaa suoriutumaan jostain mistä se ei suoriutunut vielä hetki sitten, voisinko oppia käskemään sydäntä samalla tavalla? Keskittymään ponnistukseen ja ylittämään itsensä.