Ympärillä tyhjyys

Rakkaat lapseni.
Omani, suloiset. Osaanko rakastaa heitä oikein ja antaa heille sen mitä he tarvitsevat? Riittämättömyyden tunne vaivaa.

Olen saanut viime aikoina uutisia, joiden pitäisi tehdä minut iloiseksi toisten puolesta. Minut ne ovat saaneet varuilleen, hieman surulliseksi ja ikävän rintaan. Katkeruutta siitä, että toisilla on jotain mitä minulla ei: onnelliset liitot ja rahaa pankissa, kutkuttavia ihastumisia tai yhteisiä velkavankeuksia, surullisia hetkiä, jolloin joku lohduttaa ja vaikeuksia, joiden läpi mennään jonkun kannustaessa. Minä teen sen kaiken yksin. Välillä se yksin jaksaminen on lohdutonta. Häpeän kateuttani.

Tiedän, että minun pitäisi ottaa niitä varovaisen luottavaisia askelia tulevaan. Pelottaa silti, että elämä lyö, vielä ja vielä ja vielä. Onko tuskan määrä vakio? Jos jossain osa-alueessa menee hyvin, meneekö muualla huonosti? Tai jos nyt menee hyvin, onko pommi nurkan takana? Voinko väistellä?

Mutta edelleen, jos saan lyhytsanaisia viestejä exältä, vatsaani kuristaa. Tuntuu, että hän hautoo jotain pahaa. Ilkeyttäänb vaan, kostaakseen. Tuntuu, että kun menee kohtuullisen hyvin nyt, niin asiat eivät voi olla näin yksinkertaisia. Toivon, että tämä on vaan pitkään jatkuneen psykologisen manipuloinnin tulosta ja oikeasti vain minun heikkouttani.

Työkuviot ovat parempaan päin. Uskoisin, että minulla on paikka tulevaisuudessakin nykyfirmassa nyt kun johto vaihtui. En tosin tiedä mikä toimenkuvani olisi ja mitä minulta odotetaan. Kaikesta tästä meidän pitäisi voida keskustella luottavaisin mielin esimieheni kanssa. Hirvittää. Tunnen itsessäni, etten tee tarpeeksi, vaikka teen paljon. Tunnen koko ajan riittämättömyyttä ja osaamattomuutta. Tuntuu, että ympärillä on vain tyhjää.

Tarvitsen hyvää palautetta ja kehumista. Äkkiä. Minä riitän, minä osaan, minä olen hyvä, minä pärjään. Kukapa muukaan sen sanoisi?

Pienet kädet kaulassa: "äiti minä rakastan sinua maailman eniten ja olet tärkeintä maailmassa". Siinäpä se. Mihin muuhun minun pitäisikään riittää?

Tauolta

Loma ja työhön paluu aiheuttivat tauon blogipäivityksiin. Jotenkin on yleisesti ottaen ollut levollinen ja hieman "hällä väliä" -olo kaiken keskellä. Pitkästä aikaa energiaa ja mielenkiintoa tuntuu riittävän työn ja perusarjen ulkopuolisiin asioihin.

Olen aloittanut pari uutta harrastusta. Vaikka pystynkin paneutumaan harrastuksiin vain silloin tällöin niin on silti mukavaa, että niinä hetkinä voin nauttia niistä täysin siemauksin ja oppia uutta.

Töissä on vähän käymistila, en tiedä mitä tehtäviä olen saamassa jatkossa henkilöstön vaihdoksien seurauksena, mutta muutos taitaa olla ainoa varma asia. Asiat muuttuvat, mutta miten, sitä en tiedä.

Rahatilanne on osoittanut hienoisia elpymisen merkkejä, tosin trendivapaat voivat keikauttaa mittarin nopeasti hyvin eri suuntaankin.

Mutta nyt joka tapauksessa on hyvä olla.

Tää voiko olla totta?

Yksi parhaista parhaita hetkiä ikinä. Pomo soitti ettei lähdekään ja vastaanottaa ylennyksen.
Ehkä jotain toivoa on tässä kaikessa. Todella sydämestäni toivon, että kaikki menee vielä hyvin.

Tämä hetki kuuluu niihin, jotka toivoisi muistavansa kauan, koska ne vaan kerrassaan tuntuvat hyviltä. Tosi hyviltä.

Odotus

Loman loppu lähenee. Huomaan sen stressaavan.
Yritän nauttia viimeisistä päivistä.

Odotan jotain, en tiedä oikein mitä tai miksi. Tunne on vahva ja häiritsevä.

Pitäisi mennä nukkumaan

Olen huomenna lähdössä lasten kanssa reissuun. Tarkoitus on viipyä matkalla joitain päiviä. Tavarat sain kohtuullisesti pakattua, vaikka kieltämättä onkin sellainen olo, että varmasti jotain jäi puuttumaan. Väsyttää ja tarkoitus olisi lähteä liikkeelle aamulla aikaisin. Pitäisi siis olla jo nukkumassa, mutta tähän juutuin.

Minkähän takia minun on niin vaikea saada itsestäni irti työhakemuksen kirjoittaminen?

Minulla on tosiaankin ikävä avioliiton aikaista taloudellista turvaa. Luin tänään, että ero on terveydelle haitaksi. Uskon sen täysin.

Mitä tahdon

Taidan tarvita miehen, joka rakastaa minua ehdoitta. Jonkun, jonka mielestä minä ansaitsen vain parasta. Jonkun, joka ei vaadi samaa minulta. Jonkun, joka sietää sitä, että tahdonvoimassa on kakkonen. Joskus hetken luulin olevani tärkeä. En ollut.

More than words

Oh so true

Lapset- onko ihanampaa

Vietimme tänään oikean äiti-lapset-aamupäivän. Aamusta alkaen menimme rauhalliseen tahtiin lasten suosikkipaikkoihin (joihin pääsee maksutta). Söimme asiallisen keittolounaan karsean oloisessa kuppilassa. Paikassa, jonne missään muussa tilanteessa en olisi astunut, mutta edeltä menneet työporukan näköiset tyypit saivat minut päättämään sinne menemisestä. Toiste luultavasti en mene, mutta ei paikka lounasaikaan nyt NIIN kauhea ollut.

Iltapäivällä kotona sitten ei ollutkaan niin ihanaa. Toinen lapsista venkoili niin kauan kahvipöydässä, että lopulta poistin hänen lautasensa. Oli siis jo syönyt ruoan ja nyt vain naposteli jälkkäriä. Koska jälkkärin ruokailu tuntui olevan toissijaista pöytään-pois pöydästä ravaamisen rinnalla, ilmoitin nostavani lautasen pois pöydästä ja että hänen osaltaan ruokailu on nyt päättynyt. Siitä seurasi tietenkin huutokonsertti, jonka jälkeen lapseni puri minua protestiksi käsivarteen. Siinä vaiheessa loppui ymmärrys ja nostin pojan parin ärräpään saattelemana nurkkaan miettimään tekosiaan. Muutaman minuutin tuumaustauon jälkeen selitin pojalle, miksi hän oli miettimässä ollut ja hän pyysi anteeksi. Seuraavaksi hän alkoi itkeä ja sanoi, että hänelle tuli paha mieli, koska äiti sanoi tuhman sanan. Niin-pä. Pyysin anteeksi ja selitin, ettei niin olisi saanut tehdä. Huoh. Opinkohan minäkään koskaan?

Tässäpä miettimisen aihetta.

Metsäretkellä x 2

Aamulla pakkasin eväät kassiin ja lapset autoon. Ajelimme jonkin matkan päähän metsätielle ja sieltä suunnistimme metsään. Paikalla oli hakkuuaukea ja sieltä löysimmme ihania kypsiä vadelmia. Paljon oli vielä raakojakin, täytyy tehdä uusi reissu sinne ensi viikolla.

Lounaalle suunnistimme kotiin ja pidimme rauhallisen hetken kotosalla lukien ja sängyn päällä lötköillen. Iltapäivällä pakkasin taasen kamat ja lapset ja suunnistimme toiseen suuntaan autolla. Ja taas poikkesimme metsätielle. Tällä kertaa metsästimme mustikoita. Saimmekin melkoin satsin ja tuli löydettyä ehkä paras marjapaikka pitkiin aikoihin. Vadelmia, mustikoita ja metsämansikoita! Ihanaa. Sille paikalle menen uudelleen. Pian. Tekisi mieli jo heti huomenna, mutta en ole ollenkaan varma, että lapset jaksavat metsäreissua huomenna. Alkoivat jo toisella reissulla sellaiset puheet, että ei oikein metsäreissu kiinnostanut. Taisi tulla lapsosille väsy, vaikka hyvin viihtyivätkin. Mukana oli eväiden lisäksi vähän namuja houkuttimeksi, niillä sitten aina hiljensin enimmät marinat. Lapsoset istuivat jäkälän peittämillä kivillä ja ihmettelivät maisemia. Itse menin nenä mättäässä mustikoiden perässä.

Heitimme vielä uintireissun metsästä palattuamme ja pikaisesti piipahdimme kaupassa. Nuorimmainen oli aika kuitti jo siinä vaiheessa. Kotiin tultuamme ruoka maistui ja pesujen jälkeen unikin tuli kohtuullisen vähäisen "rauhoittukaapas nyt lopulta" -jankutuksen jälkeen.

Sitten olikin itselläni vuorossa ISO tiskivuori ja tietenkin marjojen puhdistus ja pakastus. Ne sujuivat Babelia katsellessa. Vaikuttava leffa kerrassaan.

Ehdin vieläpä koneelle. Naputtelin eilen, en tiedä oikein itsekään miksi, varsin pliisun profiilin eräälle nettideittisaitille. En jaksanut liittää siihen edes kuvaa. Ja silti oli jo kiinnostunut yhteydenotto tullut. Vaan eipä tuo kaveri erityisempiä intohimoja minussa herättänyt. Ko. nettisaitilla näkyi olevan entinen työkaverikin profiilin väkertänyt. Pitäisiköhän soittaa? ;)

Ihania vartaloita ja mustikkapiirakkaa

Olin seuraamassa konserttia eilen. Konserttilavalla soitti puhaltimia suunnilleen ikäiseni mies. Hänen iloinen olemuksensa ja se miten hän vaikutti nauttivan soittamisesta sytyttivät kiinnostukseni. Unohdin seurata pääesiintyjää keskittyessäni miehen katseluun. Silmäniloksi hän oli pukeutunut lyhythihaiseen paitaan, joka todella teki oikeutta hänen treenatuille hauiksilleen. Taisinpa ajatella muutamankin kerran hänen soittavia sormiaan seuratessani, miltä ne tuntuisivat iholla. Tai miltä hauis tuntuisi kämmenessäni. Tai miltä tuntuisi suudella huulia, jotka niin taitavasti tekivät töitään puhaltimien suukappaleilla. Huoh. Ihanat silmät hänellä oli, ilmeikkäät kasvot ja kerrassaan valloittava hymy.

Tänään sain yllättävän puhelun. Eräs lähistöllä asustava nuori mies soitti muistellessaan minulta löytyvän erään hänen tarvitsemansa välineen. Jouduin harmiksemme toteamaan, että se puuttuu taloudestani. Lupasin kuitenkin, että voisin kauppareissullani napata sellaisen hyllystä ja viedä hänelle. Näin sovimme ja menin viemään tavaran hänelle. Voi jestas, miten sähkö sävähti iholleni nostaen hieman ihokarvojani pystyyn hänen tullessaan avaamaan oven pelkissä farkuissa ilman paitaa. Tunsin suunnatonta kiusausta ojentaa käteni silittämään hänen vatsaansa ja mielikuvituksessani taisin jo suudella ja livauttaa käden vatsaa pitkin housunkauluksen alle.

Mutta tietenkin vain kerroin lyhyesti tavarasta sen, mitä myyjä oli ohjeistanut ja toivottelin mukavaa päivän jatkoa.

Sain tänään leivottua itsenoukituista mustikoista piirakkaa. Olipas kerrassaan hyvää pitkästä aikaa vaikka itse sanonkin.