Olen saanut touhuilla viikonvaihteen lasten kanssa. Olemme kohtuullisen kiireettömästi nauttineet ulkoilusta, pelaamisesta ja toistemme seurasta. On se todella mukavaa katsella, kun lapset kasvavat. Jotenkin tuntuu hämmästyttävältä huomata, miten todella nopeasti he oppivat monia asioita. Ja vaikka lasten elämyspaikkoihin joutuu rahaa sisäänpääsymaksuihin uhraamaan, niin kyllä se on sen arvoista.
Mutta vaikka lasten kanssa viettämääni aikaa voinkin määritellä adjektiivilla "mukava", niin samaa en voi sanoa omasta kokonaisolotilastani. Olen nukkunut huonosti, koska ajatukseni ovat askaroineet liikaa miehissä. Kyllä, monikossa. Olen pohtinut useita, joiden kanssa polkuni on kohdannut. Ajatuksiani vaivaa erityisesti mr M ja viimeaikaiset keskustelumme. Olen edelleen hämilläni. Olen alkanut tunnistaa itsessäni halun suhteeseen. Tahtoisin kohdata jonkun, jonka kanssa voisin tehdä asioita: osallistua tapahtumiin, kulkea kaupungilla, istua kahvilla ja viinillä. Ja kyllä, jollain aikavälillä myös nauttia iltaisin siitä, että voin käpertyä viltin alle vierekkäin ja silitellä hitaasti molemmat liekkiin. Sitä hän ei voi minulle tarjota. Enkä oikeastaan enää tiedä, haluaisinko hänen kanssaan sitä edes yrittää. Aika on auttanut turruttamaan tunteita, himmentämään hehkua. Mutta iho muistaa. Jos nyt kohtaamme, herättääkö ihon muisto myös sen muun, jonka olen saanut uinumaan. Luvassa olisi varmasti ihania hetkiä, mutta se tuskan määrä ei ehkä ole sen arvoista.
Tapasin itseni myös miettimästä, millaista olisi seksi exän kanssa. Ei siinä varsinaisesti mitään vikaa ollut, hyvääkin se jopa oli. Hän olisi helppo vaihtoehto pelkkään seksiin, koska tiedämme ja tunnemme toisemme. Iho muistaa hänetkin. Mutta muutoin se onkin sitten mutkikasta, niin että vaihtoehtona se onkin sitten erityisen huono.
Tahtoisin kutsua muutaman vanhan tutun seurakseni tapahtumiin, eri aikoihin toki. Mutta on syitä, jotka jarruttavat minua. Eniten se, etten tahtoisi puheiden alkavan kovin isosti liikkeistäni. Ei pitäisi välittää, mutta kylläpä sitä välittää kuitenkin. Hitto, pitäisi olla ajattelematta liikaa ja elää. Itsekkäästi. Mutta jotain "normeja" on, jotka rajoittavat. Lienevätkö sitten kuitenkaaan lopulta oikein?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti