Mitä sitä oikein pitäisi tehdä, että elämä tuntuisi omalta? Että hetkessä olisi hyvä olla ja seuraavaa odottaisi innostuneena?
Olen viime aikoina ollut yllättävänkin väsynyt. Flunssa vaivaa, joten se selittää osan. Muttei kaikkea. On innoton olo. En jaksa kiinnostua mistään uudesta, oikeammin en jaksa sen vertaa katsella ympärilleni, että huomaisin jotain uutta. Työkuviot kyllästyttävät ja rasittavat, koska kuormaa on liikaa.
Lasten kanssa touhuilustakin on puuttunut tunteen paloa. Heidän kanssaan on mukavaa, mutta myös raskasta. Välillä tuntuu, että liian raskasta.
Minulla on koko ajan tunne, että tarvitsen elämääni jotain uutta ja MUKAVAA. Hetkittäin minulla on tunne, että kunpa voisin palata avioliittoon, ei se niin kamalaa ollutkaan. Kaipaan niin kovasti niitä hyviä hetkiä puolisoni kanssa. Eihän se aina kamalaa ollut. Mutta niin, olihan se kamalaakin ja siksipä palaaminen ei mikään vaihtoehto ole minulle, vaikka välillä aikuista kaipaankin rinnalleni, vierelleni, sisääni. Lienee normaalia tässä eron vaiheessa.
Kunpa jaksaisin vielä. Ikävä minua vaivaa myös toiseen suuntaan, sinne, missä minulle ei ole sijaa. Se tekee mieleni surulliseksi. Kunpa en masentuisi.
