Mitä se on? Sitä että haluaa olla jonkun kanssa loputtomasti? Sitä, että on valmis hyväksymään toisen sellaisena kuin hän on? Sitä, että on valmis sietämään mitä vaan toiselta? Mitä se oikein on?
Lapsia rakastaa, ei ole vaihtoehtojakaan. Ne ovat siinä, ne ovat minusta maailmaan tulleet, minä olen heille kaiken elämän antaja. Lasten sydän iloitsee siitä, kun he huomaavat minun rakastavan heitä, hyväksyvän heidät, kaipaavan heitä. Mutta kaikkea en lapsiltakaan siedä. Ei tule sietämään maailmakaan. Millaisia ihmisiä heistä kasvaakaan, sitä en voi tietää. Toivottavasti he osaavat ainakin rakastaa.
Kaipaan ihailua. Sitä, että joku tulisi sanomaan minulle rakastavansa. Kaipaan erityisesti jotain sellaista eräältä, jonka rakkaus on, tai pitäisi olla varattu ihan muualle. Mutta silti, olihan meilläkin jotain? Jotain suurempaa kuin elämä? Jotain unohtumatonta ja sellaista, jolla on elämisen oikeutus?
Ihailen oikeastaan missi Tanjaa, joka on rakastunut, rakastanut ja antanut mennä. Kihlauksia puolenkymmentä, avioliittojakin jokunen. Ja lapsia, noita rakkauden hedelmiä, on tulossa jopa lisää.
Miksi minulta puuttuu tuo sama itserakkaus ja vapaus? Miksi minä olen niin varovainen, miksi pelkään tehdä virheitä enkä osaa antaa niitä itselleni anteeksi. Elämäähän se vain on. Epäreilua, ehkä, onnetontakin välillä.
Kuinka monta onnetonta hetkeä olet valmis kärsimään jos ne aiheuttamalla saat yhden onnellisen hetken? Onnellisemman kuin miltä mikään muu voisi tuntua? "I am ready to live and suffer thousand lifes in order to be able to spend one happy day with you." Meneekö se niin? Niinkö itsekin pitäisi ajatella? Kaikki tämä kärsimys oikeuttaa onnellisen hetken jossain muussa ajan hetkessä?
