Kun keskustelen K:n kanssa elämästä mietin usein, voiko hän olla niin turmeltumaton. En minä tarkoita, että hän olisi tietämätön elämän nurjasta puolesta tai että hän olisi puhtoinen pulmunen. Mutta tapa, jolla hän puhuu asioista saa minut miettimään, olenko itse jotenkin poikkeuksellisen huono tai onko minussa jotain vikaa. Ehkä se on sitten minun huonoa itsetuntoani tai huonoa omatuntoani.
Mutta tietyllä tavalla se, miten hän tuntuu olevan niin sinut itsensä kanssa ja tietävän omat rajansa saa minut hämmentyneenä pohtimaan, tunnenko itse itseni huonosti tai podenko huonommuutta. Tunnen välillä, että olen paljon paatuneempi ja ehkä tyhmästi uhmakas. Huijaanko siis vain itseäni? Tunnen välillä ärtymystä. Ihmettelin, mistä ärtynyt oloni johtuu, vaikka rinnallani on ihana mies ja hän kertoo rehellisyydestä, suoraselkäisyydestä ja puhtaan omatunnon säilyttämisestä asiayhteyksissä, joissa itse olisin saattanut vähän oikaista. Mietin asiaa pitkään, kunnes tajusin, että tunsin huonommuutta hänen rinnallaan. Ja eihän se tosiaankaan hänen syytään ole tai millään tavalla hänen vikansa. Hän vain on sellainen, ihana. Ja se muistuttaa kipeästi siitä, miten itse olen ollut vilpillinen ja paha ihminen.
Hänen aitoutensa vaikuttaa valolta ja itse tunnen itseni mustaksi aukoksi. Minun pitäisi osata antaa itselleni mennyt, jota en voi muuttaa, anteeksi ja koettaa tehdä tulevat valintani niin, että voisin myös tuntea olevani valoa.
Kunpa jokin minussa auttaisi tekemään oikeita valintoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti