Huomaan tiettyä kiinnostusta flirttikaveria kohtaan. En tunne häntä, mutta virtuaaliyhteisöissä hän on raottanut ovea elämäänsä. Se vaikuttaa kiinnostavalta. Alustavasti sovin (heheheh hyvät aikomukset aiemmin), että menen tapaamaan häntä ensi viikolla. Hän tietää tilanteeni, siis sen, että tapailen miestä. Sovimme tapaavamme "kavereina" ja "tutustuen", mutta onhan se nyt jotenkin aidosti kuitenkin niin, että jos minä menen entuudestaan tuntematonta miestä tapaamaan sen takia, että hän on herättänyt minussa kiinnostuksen tutustua, niin on siinä nyt jotain muutakin. Vaikka yritän itselleni sanoa, että on ihan ääliömäistä lähteä tapailemaan muita miehiä, jos yrittää jotain suhdetta rakentaa, niin silti aion mennä.
On ihan selvää, että kasvava epävarmuuteni K:n suhteen toimii moottorina. Samaan aikaan joudun kysymään itseltäni, johtuuko epävarmuuteni osittain flirttikaverin osoittamasta huomiosta. Jotenkin tämä tilanne tuntuu tutulta muutaman vuoden takaa. Päiväni murmelina?
Yleisellä tasolla ajattelen, että olen tyytymätön elämääni ja kuvittelen jonkun muun voivan tehdä siitä parempaa. Eihän se niin koskaan mene. Luultavasti yritän löytää koko ajan sitä vihreämpää ruohoa ja en tajua olevani kauniilla niityllä? Lopulta vastaan tekemisistäni kuitenkin vain itselleni.
Eilen K oli vierailulla. Keskustelimme, mutta keskustelut eivät ole kovin syvällisiä. Hän on jotenkin epävarma itsestään, ehkä syystäkin ja se vaivaa minua. Minä en jaksa niitä keskeneräisyyksiä ja epävarmuuksia, joita hänen elämässsään on. Mutta ei sekään ole lopulta se syy. Minä en tiedä mitä minä haluan. Minä halusin hänet. Nyt huomaan, etten ehkä sittenkään. Kaikki ratkeaa ajan kanssa.
Ja nyt annan itselleni luvan olla pohtimatta mitään. Menen uuteen tapaamiseen tutustumaan, itsekkäästi, katsomaan. Minun elämäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti