Ajatukset

Itku vaan tulee. Kyyneleet polttavat silmäluomia ja valuvat väkisin esiin. Koetan niellä surun, mutten aina onnistu. Sydämeen sattuu liikaa. Olen syvästi rakastunut. Tunteet ovat todella pinnassa juuri nyt. Sama työpaikka ja se, että olen parisuhteessa tekevät tunteesta - kaikessa kauneudessaan - maanpäällisen helvetin.
Miten voin päivästä toiseen mennä sinne? Tavata aina uudelleen? En osaa lakata muutenkaan ajattelemasta häntä.

Olin seurustellut puolisen vuotta nykyisen avomieheni kanssa, kun sain suklaasilmään ensimmäisen kontaktin. Heti ensimmäinen katse meni sydämeeni, hymystä puhumattakaan. Silloin ajattelin, että koska ihastun helposti, se on vain sitä. Ja muutenkin ajattelin sen perinteisen kaavan mukaan: "älä syö omasta kuormasta".

Kun aloimme tehdä enemmän yhteistyötä ja viettää enemmän aikaa yhdessä, se tunne vain syveni. Olen taistellut syvempää ihastumista vastaan koko syksyn.  Ensimmäisen kerran itsekuri petti pahemman kerran joulukuussa. Yritin selittää itselleni, että se oli one-off ja siitä ei seuraa mitään sen enempää. Koetin tarttua jokaiseen oljenkorteen vakuuttaakseni itselleni, että se on ohimenevää, että saan tunteeni kuriin. Toisaalta koetin vakuuttaa itselleni, että nauttisin tunteesta ja antaisin sen virrata sydämeni läpi ja tuoda iloa arkeen. Samaan aikaan tuntui, että avoliittoon päädyttiin kuin itseohjauksella, mies on täällä nyt ja arjessa moni asia on helpommin. Silti en voi hyvin. Sydämeen sattuu, kun huomaan taistelleeni tätä tunnetta vastaan yhä enenevässä määrin. Yritin vielä viimeisen kerran kerätä itseni ja laittaa asioita järjestykseen. Mutta en pysty vastustamaan kasvavaa tunnetta.

Lopulta ajattelin, että ehkä minun vaan pitäisi vietellä hänet. Maata hänen kanssaan kerta, jotta tilanne laukeaisi. Saisinko siitä pontta tehdä päätöksiä, että rikkoisin itseäni? Saisin itseeni annoksen itseinhoa, joka auttaisi minua päästämään irti parisuhteesta "koska en ole sen arvoinen"?

En kestä edelleenkään ajatusta, että rikkoisin kotona asuvan avopuolison sydämen. Hänelle olen tärkeä, hän rakastaa minua ja kaipaa samaa. Ja minun sydämeni on kodin ovien ulkopuolella juoksemassa vastakaikua etsimässä.

Minun on pakko puhua suklaasilmän kanssa. Minun on pakko kertoa hänelle, miten paljon minä hänestä pidän ja miten hajalla minä olen. En vaan voi tehdä niin, että otan etäisyyttä, koska minusta tuntuu, että menetän jotain aivan erityistä. Entä jos hän olisi minulle se, joka on eniten? Sain varmuutta siihen, että en ole tunteideni kanssa yksin. Luulenpa, että hän käy samaa taistelua.  Jotenkin tämä asia on saatava suljettua. Tuntuu, että on pakko kuulla se hänen suustaan, ettei hän edes halua yrittää mitä tästä tulisi. Rikkoisi minun sydämeni toivon, jotta voisin alkaa ehjätä sitä.

Vaikka oikeasti toivon, että hän sanoisi, ettei halua mitään enempää kuin olla kanssani.