Suru

Mies hajosi. Kamalaa katseltavaa. Tuntuu, että asia on nyt vasta muuttunut hänelle todeksi, vaikka tästä on puhuttu jo monta kuukautta. Hän taitaa olla shokissa ja toimintakyvytön. Pelottaa.

Viha lienee seuraava tunne. Pelkään sitä, että asioista muodostuu äärimmäisen vaikeita sen takia. En kuitenkaan haluaisi pakottaa häntä toimimaan toimintakyvyn äärirajoilla, koska en tiedä mitä hän vielä tekee. Toisaalta itse haluaisin vain edetä mahdollisimman nopeasti. Äkkiä vaan kaikki asiat järjestykseen ja hommat selviksi.

Tasapainoilua veitsenterällä.

Pohdintaa

Nyt sitä sitten suree. Sitä miettii, miksi näin kävi. En tiedä onko vastauksia olemassa?

Olisiko suhde ollut pelastettavissa, jos aiemmin olisin tajunnut ilmaista vihani, tuskani ja ahdistukseni enkä vain niellyt sitä miehen miellyttämisen toivossa? Olisiko minun jo aiemmin pitänyt tajuta, että perheidylli maaseudun rauhassa ei sovi minulle, vaan kaipaan kaupungin ihmisvilinää, palvelujen läheisyyttä, erilaista sosiaalisuutta? Tuntuu, että vaikka kyläyhteisössä asusteleminen onkin "ah niin herttaista" ja ystävälliset naapurit lähellä ja tuttuja kaikki, niin toisaaltahan taas kaikki ovat kiireisiä omakotitalojensa, pihojensa ja vaikkapa nyt perkule lämmitysjärjestelmiensä kanssa, että oikeaa keskustelua, läsnäoloa, syvällistä pohdintaa ja keskustelua elämästä ei ole. Sitä vaan puhutaan säistä ja niistä ja näistä. Milloin eletään ja nautitaan ja ollaan vaan LÄSNÄ?

Työleiri, sitä se omakotitaloasuminen on ollut. Tahdon kerrostaloon, palvelujen lähelle. Sellaiseen paikkaan, jossa kaupassa käy vartissa. Lasten kanssa voi mennä ulos ja leikkimään vaikka leikkipuistoon tai metsäretkelle, ilman että tarvitsee katsella pihassa lojuvia risuja tai rikkaruohoja tai kasvimaata tai pensaita tai mitä tahansa ahdistuen ajatuksesta, että tuokin pitäisi tehdä. Sitten sitä usuttaa lapset johonkin omatoimiseen leikkiin kahisemaan keskenään, jotta tulee sekin ja tämäkin homma tässä samalla tehtyä. Eikä kylän lasten kanssa tule leikittyä yhtään sen enempää vaikka kaikki ovat tuttuja. Päin vastoin. Aikuisilla on aina niin perhanasti tekemistä talojensa ja puitteiden kanssa, että lapsien kanssa ei oikeasti ole koskaan aikaa kyläilyyn ja sosiaaliseen yhdessäolemiseen. Toista se ennen on ollut, kun KOTI=TYÖPAIKKA. Nyt kun ollaan matkat mukaanlukien lähes 10 tuntia poissa kotoa ja kotityöt PLUS talonhoito päälle, niin eipä ihme, että piiputtaa. Kerrostalossa selviää sentään pelkillä kotihommilla ja kun ulos lähtee saa nauttia ja osallistua lasten kanssa touhuiluun ilman, että laskee koko ajan tekemättömiä töitä pihasta. Ne kun ovat kiinteistöhuollon hommia. Ottaa sitten vaikka haravan kouraan syksyllä ja raapii itse kerrostalon pihaa tai vaikka jonkun mummelin pihamaata, jos sellaista kaipaa. Ja kukkia voi istuttaa parvekkeelle ja tehdä vaikka ruukkupuutarhan sinne riesoikseen, jos ei muuta keksi.

Ehkä minä nyt opin tuntemaan itseni. Tai sitten kohta valitan blogissa miten kerrostaloasuminen on kurjaa, naapurit surkeita, lapset metelöiviä ja hankala mennä niiden kanssa ulkoilemaan, kun pitää rapussa kulkea ja puistoon on pitkä matka =)

Hakemus jätetty

Ymmärrän jos
En anteeksi saa
Mut en tässä voi olla kauempaa

Meidän ruusuinen tie
Ei kauemmas vie
Liikaa sen piikit pistelee
Nyt luovuttaisin avaimen

Mun koti ei oo täällä
Mun koti ei oo täällä

Kadun mä ehkä tätä joku päivä
Tien varresta itseni löydän
Kadun mä varmaan joku kaunis pilvetön päivä
Mut kulta mun täytyy vaan mennä
Mun koti ei oo täällä
-Christel Sundberg-

Keskustelu

Kuten arvelinkin (tunnen itseni edes siltä osin) en osannut olla puhumatta erosta perjantaina. Aloin jutella puolison kanssa siitä, millaisia realiteetteja edessämme on, jos lapsista syntyy huoltajuustaistelu. Koetin hyvin selvästi sanoa, mistä on oikeastaan kyse, jos oikeuteen mennään. Ehkä jotain alkoi takaraivoon mennä.

Miehen suurin huoli tuntuu olevan talon menettäminen. Enää hän ei niinkään puhunut lasten menettämisestä tai siitä, että lasten pitäisi saada olla juuri täällä hoidossa tms vaan juuri siitä, että hän haluaa talon ja sen tarjoamat harrastusmahdollisuudet. Sanoin hänelle, että minun puolestani hän saa kaikin mokomin jäädä asumaan taloon jos hänen taloutensa sen kestää. Kerroin totuudenmukaisesti tehneeni laskelmia siitä, millainen kustannus talon ylläpidosta tulee kuukausittain sekä siitä mitä kuluja talon ostaminen pelkästään omiin nimiin aiheuttaa. Koetin hienovaraisesti, ystävällisesti ja painostamatta ohjata miestä hyväksymään senkin vaihtoehdon, että realistisesti ajatellen lienee mahdotonta, että hän talon voisi pitää. Paitsi jos saa jostain rahoitusta rutkasti lainamäärän pienentämiseen. Itse en ainakaan kykenisi taloa pitämään ilman hurjaa nälkävyön kiristämistä ja aivan poikkeuksellisen myötämielistä pankkia.

Talon menettämisestä tulee kova isku miehelle, välillä rehellisyyden nimissä tuntuu loukkaavaltakin se, kuinka paljon talo merkkaa vs perhe. Mutta toivottavasti nyt kuitenkin asiat selkiytyvät.

Itselläni on ollut uskomattoman levollinen ja iloinen olo. Tuntuu, että turha kai tässä on edes erota, kun on niin hyvä olla. Mutta totuushan on se, että se hyvä olo tulee siitä, että tiedän pääseväni rauhaan, omaa tilaa, oma tahti ja paine pois päältä vaikka tekisin mitä. Lapsetkin ovat tuntuneet erityisen rakkailta ja suloisilta, kun jaksan paremmin.

Silti, pelko on, ettei tulevaisuus ihan niin herttaista sitten kuitenkaan ole.

Keskittymiskyvyttömyys

En pysty keskittymään työhön. Ajattelen koko ajan tulevaa maanantaita.
Tuntuu, että olen tekemässä elämäni suurimman virheen. Että en voi mitenkään edetä asiassa näin. Mikä voisi olla parempi keino? Pitäisikö vielä yrittää? Pitäisikö vielä katsoa, mitä elämä voi olla puolison kanssa? Jos hän nyt olisi ymmärtänyt, ettei elämä voi olla tällaista?

Olenko se sittenkin minä, joka on pilannut kaiken? Olenko minä sittenkin se, joka on harjoittanut henkistä väkivaltaa yrittämällä vaatia mieheltä enemmän kuin mihin hän on kykenevä oman historiansa vuoksi? Vieläkö minun pitäisi yrittää ymmärtää? Antaa hänelle mahdollisuus muuttua? Antaa lapsille sittenkin se koti, jota olemme rakentaneet?

Voinko minä vaatia omaa tilaa ja omaa aikaa vai olenko väärässä?

Tuntuu, kuin pakottaisin itseni tekemään päätöksen ja ratkaisun, jota kadun kuin hullu hetken päästä.

Voinko mitenkään antaa asioille enää muuta suuntaa? Minä haluan vain olla rauhassa, elää ilman pelkoa, olla onnellinen. Onko se mahdollista liitossa nyt? Ei se taida olla. Voi tätä surun ja pelon ja epävarmuuden määrää.

Tuntuu, että sisälläni asuu kaksi ihmistä, joista toinen huutaa: "lähde, irtoa, mene, vie itsesi ja lapsesi turvaan, pakene, juokse, ala elää!" Toinen huutaa: "jää, olet hullu, älä mene, mitä olet tekemässä, pitää vielä yrittää, lasten vuoksi et voi mennä"

Mutta mieleen nousee muistoja. Ja ne muistot eivät ole hyviä. Pitänee koettaa muistella vaan niitä, että muistaa miksi haluaakaan erota.

Ohjeita

Ihan ensimmäiseksi on pakko sanoa, että tämä ei tunnu todelliselta. Tuntuu, niin kuin olisin siirtynyt tietyllä tavalla sivustakatsojan rooliin omassa elämässäni. Oletan, että tämä on jokin psykologinen suojamekanismi, joka auttaa minua viemään tämän prosessin läpi.

Siis asianajajan ohjeet ovat nämä: vie maanantaina avioerohakemus. Älä tee sitä viikonloppua vasten, koska miehesi käytös voi olla arvaamatonta.

Anna samana päivänä luettavaksi luonnos huoltajuusehdotuksesta ja anna aikaa lukea/hyväksyä se maksimissaan kaksi vuorokautta. Mikäli hän ei ota kantaa/suostu ehdotukseen, sen jälkeen asianajaja hakee puolestani väliaikaisen huoltajuuspäätöksen käräjäoikeudelta. Mieheni tuntien hän luultavasti kieltäytyy lukemasta paperia ja/tai allekirjoittamasta sitä. Vaikka tahtoisin hänen ymmärtävän lasten parhaan, epäilen sitä. Suru, katkeruus ja kostonhimo voivat nousta tunteissa päällimmäiseksi.

Pahimmillaan huoltajuusriita (jos menee oikeudessa riitelemiseksi) voi kestää lähes vuoden. Ihan kamala ajatuskin. Toinen jokseenkin kamala asia on se, että pahimmassa tapauksessa oikeudelta voi tulla päätös, että puolison on muutettava pois nykyisestä talostamme ja jään siihen yksin lasten kanssa. Ei mitään sitä vastaan, mutta miehelle se on ihan järkyttävän kova isku. En haluaisi lyödä lyötyä, koska tämä on meille molemmille äärimmäisen raskasta aikaa. En osaa häntä vihatakaan sen vertaa, että haluaisin hänelle tämmöistä järjestää. Tosin yhdessä asuminenkin voi olla melkoisen haasteellista päätöksen jälkeen.

Kamalin asia olisi se, että homma kääntyisi toisinpäin. Mies saisi jäädä lasten kanssa taloon ja minä joutuisin muuttamaan sieltä pois.

Voi kuinka rukoilen, että saan puolisoni ymmärtämään järkipuhetta ja sen, ettei lasten kannalta voi olla hyvä asia, että alamme riidellä huoltajuudesta. Kuitenkin todennäköisyys sille, että väkivaltaisesti käyttäytyvä puoliso saisi lasten huoltajuuden itselleen on pieni.

Valitettavasti vaan tämä ei hälvennä kovinkaan paljon pelkojani.

Pelkään myös miehen reaktiota, kun asioita hänelle esittelen. Asianajaja tuntui olevan myös terveyteni puolesta huolissaan.

Toivon sydämestäni, ettei kenenkään, kenenkään koskaan tarvitsisi käydä tällaisia asioita läpi. Mutta valitettavasti tilastot puhuvat karua kieltä. Minustakin on tulossa pikaiseen taas uusi tilastomerkintä. Toivottavasti kuitenkin vain avioerotilastoon. Pahin pelko taitaa olla (toivottavasti epärealistinen), että päädyn "perhetragediaksi" iltalehtien sivuille.

Tunnen itseni maailman suurimmaksi paskapääksi ja järkyttäksi näyttelijäksi, kun pitäisi jaksaa maanantaihin asti olla kotona vaan normisti, vaikka tiedän pudottavani ydinpommin maanantaina. Miten minusta voi olla tähän? Mitäpä ei äiti lastensa vuoksi tekisi? Vai olenko sittenkin vain itsekäs paska, jolla menojalka vipattaa liikaa? Itku tulee taas.

Asioiden on pakko selkeytyä

Olen ryhtynyt hommiin. Varasin ajan asianajajalle. Varasin ajat kahteen pankkiin lainaneuvotteluihin. Varasin ajan psykologille. Selvitin töissä miten voin joustaa työajoissa. Jos jatkossa lastenhoitoa varten on pakko tehdä hieman lyhempää päivää ja tasoittaa niitä sitten jollain aikavälillä.

Faktat vaan sitten pöytään ja hommiin. Ei tämä mene mitenkään muuten eteenpäin. Ja niin se taitaa olla, että päätös on tehty. Ero tulee ja en usko minkään enää estävän sitä. Hidasteita voi olla. Syyllisyyttä tunnen, pelkoa ja epävarmuutta. Otan nyt selvää asioista ehkä osittain siksi, että saan epävarmuuksia vähennettyä ja turhat huolet pois mielestä.

Kunpa vaan en tarvitsisi pelätä lasten puolesta. Kunpa vaan puoliso suostuisi siihen, että muutan lasten kanssa pois nykyisestä kodistamme ja saan alkaa rakentaa elämää. Ilman turhaa riitelyä tai lakipykälien vääntelyä.

Pelottaa tosi paljon

Pelkään enemmän kuin mitään muuta, että joudun lapsista luopumaan. Että mies saa jotenkin puhuttua tilanteen sellaiseksi, että se saa pidettyä lapset itsellään ja minä joudun lähtemään siitä elämästä pois.

Mutta en osaa muutakaan ajatella, kuin että tämän on loputtava. En voi jatkaa elämää näin eteenpäin, kun mistään ei puhuta. Eiliset keskusteluyritykset päätyivät siihen, että mies katsoi telkkaria puhumatta mitään ja minä jouduin yrittämisten jälkeen lähtemään toiseen huoneeseen itkemään. Päädyin nukkumaan eri sänkyyn ensimmäistä kertaa. Loppu tähän on tultava. Jotain on tapahduttava! Tulemme molemmat vaan hulluiksi tuossa. Ei tämä näin voi jatkua. Ei voi, ei voi, ei voi!

Mitä häilyntää

Ilta koitti. Puuhastelin pihahommissa lasten kanssa ja mietin kaikkea mitä meillä tässä on. Materiaa se kait on ja siitä luopumisen tuskaa. Silti tunnen itsessäni kasvavan epävarmuudenkin. Toisaalta olisi niin ihanaa, kun voisin tämän kaiken säilyttää. Ilmeisesti kuitenkin haluaisin säilyttää sen ilman miestä.

Voinko minä uskoa siihen, että puoliso muuttuisi? Osaisinko itse muuttua niin paljon, että olisin luja enkä antaisi tilanteen koskaan liukua sellaiseksi mitä se on ennen ollut? Onko se koskaan mahdollista? Ansaitsisinko edes enää yrittämisen mahdollisuutta, kun olen ollut uskoton tässä välillä? Voinko taata sitäkään enää, että olisin uskollisin jos alkaisin yrittää puolison kanssa vielä?

Kunpa osaisin päättää ja elää sitten seurausten kanssa.

Tunnelma maassa

Jään lasten kanssa viikonlopuksi. Oikeastaan ihanaa, mutta toisaalta ahdistavaa. Haluaisin saada asioita eteenpäin, ratkaisuja, päätöksiä jne. Mikään ei etene, hermot menevät ja masennun. Niin kai puolisokin. Keskustelut ovat olleet olemattomia, vieraita on ollut.

Soitin tänään ajan lainaneuvotteluihin, en vain saanut kuin ensi viikolle.
Olisi ollut mukavampaa päästä siinä asiassa eteenpäin nopeasti. Saisi edes siihen asiaan selvyyttä.

Kaikki aikanaan. Aikansa kutakin. Antaa ajan kulua. Perkele. Alkaa jo kyllästyttää tuokin. Kaipaan toimintaa tämän kellunnan tilalle!

En ole jaksanut jutella sen kanssa, joka avasi silmäni. Tai ei avannut, mutta sai minut avaamaan ne. Tuntuu jotenkin pahalta, kun hän omaa puolisoaan niin rakastaa. Tiesin sen tietysti koko ajan, ettei meistä tule onnellista paria, mutta kait sitä jotain unelmaa palvoo ja toiveita elättelee silti. No, enää ei. Pakko vaan ottaa omasta elämästä vastuu, valinnoista myös.

Kaipaisin syliä, lohtua, onnellisuuden tunnetta. Haluan seksiäkin, koska siitä tulee hyvää mieli. Leikittelin vaarallisella ajatuksella, että soittaisin eräälle, joka voisi suostua minua lohduttamaan niin, että saisin tuntea itseni naiseksi. Mutta tyhmää, riskialtista ja vaarallistakin se olisi. Ja pelkään sitä paitsi sitäkin, että saisin pakit. Se ei ainakaan nostaisi fiiliksiä.

Tyydyn olemaan itsekseni ja koetan kuumeisesti keksiä, mitä tehdä, jotta olo tuntuisi iloisemmalta. Lapsista haluaisin osata nauttia, olla heille läsnä ja aidosti iloinen heidän olemassaolostaan. Taidan olla siihen valitettavasti liian masentunut. Pelottavaa.