Ehkä elämä voittaa

Vähitellen ollaan toipumassa. Eiköhän sitä loppuviikosta jo töihin pysty. Rasittavinta on se, ettei oikeastaan voisi yhtään olla poissa. Voi itkut, miten hommat kasaantuvat.

Onneksi näyttää, että vältymme jälkitaudeilta. Olisi mahtavaa päästä ulkoilemaan. Tämä neljän seinän sisällä sairastaminen on raskasta, seinät tuntuvat jo ahdistavan.

Olotila jotain hämärää

Ei ole kuumetta. Mutta silti olo on ihan toistaitoinen. Olo on tukkoinen ja silloin tällöin vielä yskittää ja lujaa.

Väsyttää. Lapset vaikuttavat jo vähän pirteämmiltä.

Köhköhkrääh

Nyt on kuritettu perhettä taudeilla ihan tosissaan. Sekä lapset että itse olemme sairastaneet kovin ärhäkkää flunssaa. Luultavasti viikon sairastaminen ei riitä, vaan tauti jatkuu pidempäänkin. Akuutti bronchitis vaivaa. Yskiminen on lähes oksentamista muistuttavaa kakomista ja nukkuminen on vain haave. Jostain olemme viruksen napanneet ja ainoa apu on saatavilla höyryhengittelystä ja runsaasta juomisesta. Yskänlääkkeet ovat ihan turhia, antibiootit nyt sanomattakin. Kuumeita alentavien tulehduskipulääkkeiden avulla saan itseni pysymään tolpillani, jotta jaksan muksuja hoitaa.

Niin, omaa oloa ei tietysti juurikaan helpota se, ettei päivisinkään saa levätä, kun täytyy sairaista lapsista huolehtia oman sairastamisen ohessa. Lisäksi töissä on sellainen tilanne, että jo päivän poissaolo on pienimuotoinen katastrofi, puhumattakaan viikon poissaolosta, joka tuskin edes riittää. Puhelin on soinut tiedossa olevasta saikusta huolimatta useita kertoja päivässä. Puhelut alkavat aina samalla tavalla: "Tiedän että olet sairaana, miten voit? --- Toivottavasti paranet pian. Mulla oli tässä vaan tää yks juttu, voisitko nopsaan vastata/meilata/lähettää filen/jne. En minä halua sun sairastamista häiritä, mutta aattelin, että eihän tää nyt sit iso juttu kumminkaan oo."

Kaikesta huolimatta: Hyvää ystävänpäivää kaikille teille, jotka blogiini eksyitte.

Huonolla tuulella

Olen ollut tänään huonolla tuulella. Töissä se alkoi parin ekan palsun jälkeen. Hiljalleen kasvava ärtyminen. Vähitellen se lisääntyi ja lopulta saavutti sellaisen mitan, että iltapäivällä kotiin lähtiessä kihisin jo hieman itsekseni keljutuksen määrästä.

Yksi asia, joka tänään meni mukavasti, oli saamani koulutus. Se kesti muutaman tunnin ja opin mielenkiintoisia asioita. Mutta sekin lopulta kasvatti ärtymystäni, koska totesin taas kerran ajan olevan niin tiukilla, että en oikein ehdi harjoittaa oppimaani. Ja se olisi kuitenkin todella tärkeää.

Juttelin lyhyesti oman pomoni kanssa tänään. Toivottavasti jollain aikavälillä minulla on tilaisuus taas keskustella hänen kanssaan pidemmästikin. Meillä ei ole enää ihan niin hyvä yhteys kuin aiemmin on ollut. Koen koko ajan alisuoriutuvani, vaikka teenkin töitä runsain mitoin.

Nyt minua väsyttää.

Mukavia hetkiä

Olen saanut touhuilla viikonvaihteen lasten kanssa. Olemme kohtuullisen kiireettömästi nauttineet ulkoilusta, pelaamisesta ja toistemme seurasta. On se todella mukavaa katsella, kun lapset kasvavat. Jotenkin tuntuu hämmästyttävältä huomata, miten todella nopeasti he oppivat monia asioita. Ja vaikka lasten elämyspaikkoihin joutuu rahaa sisäänpääsymaksuihin uhraamaan, niin kyllä se on sen arvoista.

Mutta vaikka lasten kanssa viettämääni aikaa voinkin määritellä adjektiivilla "mukava", niin samaa en voi sanoa omasta kokonaisolotilastani. Olen nukkunut huonosti, koska ajatukseni ovat askaroineet liikaa miehissä. Kyllä, monikossa. Olen pohtinut useita, joiden kanssa polkuni on kohdannut. Ajatuksiani vaivaa erityisesti mr M ja viimeaikaiset keskustelumme. Olen edelleen hämilläni. Olen alkanut tunnistaa itsessäni halun suhteeseen. Tahtoisin kohdata jonkun, jonka kanssa voisin tehdä asioita: osallistua tapahtumiin, kulkea kaupungilla, istua kahvilla ja viinillä. Ja kyllä, jollain aikavälillä myös nauttia iltaisin siitä, että voin käpertyä viltin alle vierekkäin ja silitellä hitaasti molemmat liekkiin. Sitä hän ei voi minulle tarjota. Enkä oikeastaan enää tiedä, haluaisinko hänen kanssaan sitä edes yrittää. Aika on auttanut turruttamaan tunteita, himmentämään hehkua. Mutta iho muistaa. Jos nyt kohtaamme, herättääkö ihon muisto myös sen muun, jonka olen saanut uinumaan. Luvassa olisi varmasti ihania hetkiä, mutta se tuskan määrä ei ehkä ole sen arvoista.

Tapasin itseni myös miettimästä, millaista olisi seksi exän kanssa. Ei siinä varsinaisesti mitään vikaa ollut, hyvääkin se jopa oli. Hän olisi helppo vaihtoehto pelkkään seksiin, koska tiedämme ja tunnemme toisemme. Iho muistaa hänetkin. Mutta muutoin se onkin sitten mutkikasta, niin että vaihtoehtona se onkin sitten erityisen huono.

Tahtoisin kutsua muutaman vanhan tutun seurakseni tapahtumiin, eri aikoihin toki. Mutta on syitä, jotka jarruttavat minua. Eniten se, etten tahtoisi puheiden alkavan kovin isosti liikkeistäni. Ei pitäisi välittää, mutta kylläpä sitä välittää kuitenkin. Hitto, pitäisi olla ajattelematta liikaa ja elää. Itsekkäästi. Mutta jotain "normeja" on, jotka rajoittavat. Lienevätkö sitten kuitenkaaan lopulta oikein?

Will you be my FB?

Ja tässä tapauksessa FB ei ole naamakirja vaan viittaa kahden ihmisen väliseen kanssakäymiseen, joka ei taida englanninkielentaitoisille vaatia sen isompaa avaamista. Tästä keskustellaan, eikä se edes taida olla vitsi. Ainakaan kokonaan. Olen hämmentynyt.

Juttelin eilen virtuaalimaailmoissa entisen asuinkuntani asukin kanssa. Tunnemme lasten kautta ja olinkin kuullut jo juoruista, että hän on eronnut vaimostaan. Oli piristävää jutella. Heillä ero oli sujunut mukavasti. Ei mitään ristiriitoja, yhteinen päätös siitä, että parempi asua erillään. Lasten asiatkin olivat saaneet sovittua ihan mukavasti. Onneksi näitäkin välillä kuulee. Onneksi eroaminen ei kaikilla mene huoltajuusriidoiksi. Tuolla pariskunnalla oli kai käynyt niin kuin monelle käy. Suhde oli arkipäiväistynyt ja väljähtynyt. Sitten oli käyty maistelemassa molempien toimesta vähän kiellettyä hedelmää jossain ja sitten todettu, että eipä tämä keitto lämmittämällä enää parane. Emme kovin läheisesti tunteneet, mutta silti heidän eronsa oli yllätys. En tiennyt heillä mitään ongelmia olleen. Ja ei niitä kai varsinaisesti ollutkaan. Ei ollut vaan oikein mitään muutakaan.

Mitä ihmettä tapahtui?

Heitin ilmoille vitsin, en edes mitenkään erityisen. Sellaisen kuin usein muutenkin. Keskusteltiin yhtä ja toista. Huomasin hämmästyksekseni, että se olenkin minä. Joka niitä ajatuksia sekoittaa. On se mielenkiinnon kohde. Yhä, vaikka luulin, että oltiin ohi siitä jo. Ainakin osittain olen sitä. Olen hyvin hämilläni. Näen selvästi mitä tästä voi seurata. Ja voi elämä, että minä haluan sitä. Tarvitsen sitä. Ja samalla tiedän, että sen pitäisi olla viimeinen tahtomani asia. Onneksi asiat muuttuvat vielä lukuisia kertoja. Aika on pitkä, mutta tiedän tuntien, päivien ja viikkojen juoksevan ohi nopeasti.

Mitä tänään oikein tapahtui?

Rakkaus?

Mitä se on? Sitä että haluaa olla jonkun kanssa loputtomasti? Sitä, että on valmis hyväksymään toisen sellaisena kuin hän on? Sitä, että on valmis sietämään mitä vaan toiselta? Mitä se oikein on?

Lapsia rakastaa, ei ole vaihtoehtojakaan. Ne ovat siinä, ne ovat minusta maailmaan tulleet, minä olen heille kaiken elämän antaja. Lasten sydän iloitsee siitä, kun he huomaavat minun rakastavan heitä, hyväksyvän heidät, kaipaavan heitä. Mutta kaikkea en lapsiltakaan siedä. Ei tule sietämään maailmakaan. Millaisia ihmisiä heistä kasvaakaan, sitä en voi tietää. Toivottavasti he osaavat ainakin rakastaa.

Kaipaan ihailua. Sitä, että joku tulisi sanomaan minulle rakastavansa. Kaipaan erityisesti jotain sellaista eräältä, jonka rakkaus on, tai pitäisi olla varattu ihan muualle. Mutta silti, olihan meilläkin jotain? Jotain suurempaa kuin elämä? Jotain unohtumatonta ja sellaista, jolla on elämisen oikeutus?

Ihailen oikeastaan missi Tanjaa, joka on rakastunut, rakastanut ja antanut mennä. Kihlauksia puolenkymmentä, avioliittojakin jokunen. Ja lapsia, noita rakkauden hedelmiä, on tulossa jopa lisää.

Miksi minulta puuttuu tuo sama itserakkaus ja vapaus? Miksi minä olen niin varovainen, miksi pelkään tehdä virheitä enkä osaa antaa niitä itselleni anteeksi. Elämäähän se vain on. Epäreilua, ehkä, onnetontakin välillä.

Kuinka monta onnetonta hetkeä olet valmis kärsimään jos ne aiheuttamalla saat yhden onnellisen hetken? Onnellisemman kuin miltä mikään muu voisi tuntua? "I am ready to live and suffer thousand lifes in order to be able to spend one happy day with you." Meneekö se niin? Niinkö itsekin pitäisi ajatella? Kaikki tämä kärsimys oikeuttaa onnellisen hetken jossain muussa ajan hetkessä?

To get a life

Mitä sitä oikein pitäisi tehdä, että elämä tuntuisi omalta? Että hetkessä olisi hyvä olla ja seuraavaa odottaisi innostuneena?

Olen viime aikoina ollut yllättävänkin väsynyt. Flunssa vaivaa, joten se selittää osan. Muttei kaikkea. On innoton olo. En jaksa kiinnostua mistään uudesta, oikeammin en jaksa sen vertaa katsella ympärilleni, että huomaisin jotain uutta. Työkuviot kyllästyttävät ja rasittavat, koska kuormaa on liikaa.

Lasten kanssa touhuilustakin on puuttunut tunteen paloa. Heidän kanssaan on mukavaa, mutta myös raskasta. Välillä tuntuu, että liian raskasta.

Minulla on koko ajan tunne, että tarvitsen elämääni jotain uutta ja MUKAVAA. Hetkittäin minulla on tunne, että kunpa voisin palata avioliittoon, ei se niin kamalaa ollutkaan. Kaipaan niin kovasti niitä hyviä hetkiä puolisoni kanssa. Eihän se aina kamalaa ollut. Mutta niin, olihan se kamalaakin ja siksipä palaaminen ei mikään vaihtoehto ole minulle, vaikka välillä aikuista kaipaankin rinnalleni, vierelleni, sisääni. Lienee normaalia tässä eron vaiheessa.

Kunpa jaksaisin vielä. Ikävä minua vaivaa myös toiseen suuntaan, sinne, missä minulle ei ole sijaa. Se tekee mieleni surulliseksi. Kunpa en masentuisi.

Kiva jutella

Viime päivien viestien väri on ollut sellainen. Kiva jutella. Eikä minuakaan ole kalvanut enää samassa määrin. Ei pitäisikään.

Talous näyttää elpymisen merkkejä. Henkilökohtainen talouteni. Kunhan tästä kuukaudesta kaikkine laskuinen selviän, minun pitäisi olla siinä tilanteessa, että pääsen maksamaan lainoja pois ja silti pystyn elämään ihan kohtuullisen normaalia elämää. Pitäkäähän peukkuja, ettei mitään ennakoimattomia kuluja tule tänä keväänä (tai koskaan mieluummin...)