Pahimmat teot elämässäni

Erään seuraamani blogin pohdiskelu aiheutti minussa ajatusryöpsähdyksen ja päätin kirjoitella vielä jotain mieleen muistuneita juttuja.

1) Varastin lapsena kaupasta kassan vierestä tikkarin ja jäin heti kiinni. En unohda häpeääni koskaan. Onneksi kaupan täti antoi itkuni ja paniikkini edessä armon käydä oikeudesta eikä tehnyt jutusta sen suurempaa. Taisin olla n.7-vuotias. En ole koskaan sen jälkeen varastanut mitään. Paitsi ehkä aikaa.

2) Jätin ystävän pulaan. Heittelimme kiviä tien poskessa ja yksi osui ohi ajavaan autoon. Lähdin juoksemaan karkuun ja ystäväni jäi hölmistyneenä paikalle ja joutui selittämään tapahtuneen. Olin n. 8-vuotias.

3) Valehtelin äidilleni ensimmäisestä kännäysreissustani ja väitin sukulaisten erehtyneen ja puhuvat tahallaan pahaa. Olin 18-vuotias. En ole kännännyt vastaavalla tavalla kovin montaa kertaa sen jälkeen.

4) Läpsäisin lastani hänen kiukutellessaan. Lapsi alkoi itkeä ja sanoi, että sattuu. Jälkeäkään ei lapseen jäänyt, mutta sieluuni sitäkin suurempi. Häpeän syvästi ja tunnen itseni kurjaksi, inhottavaksi ja vastenmieliseksi typerykseksi. Toivon sen riittävän rangaistukseksi pahasta teostani, etten koskaan ikinä voi unohtaa sitä. Olin 32-vuotias.

5) Olin suhteessa varattuun mieheen. Sydän ei vieläkään usko minun tehneen väärin vaikka järki sanoo päinvastoin. Ehkäpä käypä rangaistus tästä on se, että sydämeen sattuu yhä ja tuntuu, ettei kukaan muu, ei kukaan muu oo kanssani kauniimmin.

6) Petin aviopuolisoani, joskaan en pidä tätä edes pahana tekona. Avioliittomme oli käytännössä ohi tämän tapahtuessa. Vain lain velvoittamat muodollisuudet olivat enää jäljellä. Rangaistus pettämisestä taitaa olla tieto siitä, että olen kykenevä kyseiseen toimintaan.

Häpeä ja syyllisyys. Kaksi epämiellyttävää tunnetta. Armo ja anteeksianto. Ovatkohan ne itseltä saavuttamattomissa? Miksi toisille on helpompi antaa anteeksi kuin itselle?

Marjametsään

Huomenna olisi tarkoitus päästä marjametsään saakka. Olen haaveillut jo jonkin aikaa mustikoiden poimimisesta ja nyt lopulta pyrin oikeasti toimeen. Pari viiden kilon laatikollista mansikkaa olen jo saanut nakattua pakkaseen. Mustikoita kaipaan ja vadelmia myös. Katsotaan mitä löytyy.

Metsien marjoille on nyt minulla kahdesta syystä kysyntää 1) ei ole rahaa ja 2) enää ei ole omaa pihaa, josta noukkia marjoja talteen. Huoh. Näinä hetkinä tunnen suunnatonta turhautumista avioeron takia. Kaikkeen sitä ihminen elämänsä aikana joutuu.

Nautin kyllä marjojen noukkimisesta metsästä ja sitä paitsi mieluummin marjoitta kuin mustelmilla.

Pelkäätkö koskaan kuolemaa?

Mikä on elämän mittari? Sekö, mitä vielä haluaisi tehdä ennen kuolemaa? Pelkäätkö koskaan, että aika loppuu kesken?

Enemmän kuin omaa väistämätöntä kuolemaani pelkään sitä, että lapseni sairastuu vakavasti tai kuolee. Kunpa lapseni saisivat elää hyvän ja onnellisen elämän. Kunpa jostain saisimme niin paljon varjelusta ja onnea matkaamme, ettei lasteni tarvitsisi kärsiä.

Toivon sydämestäni, että tein erotessani oikean ratkaisun. Ehkä oman kärsimyksen lopettamisen itsekkyyden voi perustella sillä, että pelastin lapset elämästä väkivallan ilmapiirissä. Voi kunpa joku pesisi pois sen hirvittävän epävarmuuden ja ikävän olon siitä, että olisiko sittenkin pitänyt jäädä? Olisinko jäämällä voinut turvata lapsilleni jotain sellaista tulevaisuutta, jota en nyt yksin heistä huolehtiessani pysty tarjoamaan? Toivon, että pystyn tarjoamaan jotain sellaista, mitä ei rahalla ja taloudellisella turvalla voi ostaa.

Joskus tuntuu vaan, ettei jaksaisi. Ja että mikään ei riitä. Koskaan en tee tarpeeksi, en riittävän hyvin enkä oikein.

Pitäisi opetella ja pystyä antamaan itselleen anteeksi.
Lapset palaavat kotiin parin päivän päästä. Luoja, että minulla on heitä ikävä. Yksin ollessa on liikaa aikaa miettiä. Omaa epätäydellisyyttä. Kunpa aika kuluisi nopeasti. Olen täyttänyt päivät ohjelmalla, että pääsen ajatuksiani karkuun.

Herkällä mielellä

Ehkä sen tekee ikävä lapsia, jotka ovat lomalla isänsä kanssa. Ehkä tunteet nosti pintaan GWTW, jota ei itkemättä voi katsoa. Ehkä olen vain väsynyt. Mutta itkin, itkin pitkästä aikaa ja paljon. Tunteet hyökyivät päälleni ja kaipasin niin, että saisin elää vielä sitä elämää, jossa minulla oli puoliso, jonka kainalossa voi itkeä pahan olon pois ja joka sanoisi, että kyllä asiat järjestyvät. Ei hän niin paha ollut koko aikaa, ettenkö ikävöisi.

Tuntuu, että ajatukset ovat alkaneet kiertää kehää. Aina, kun ikävöin lapsia, en voi olla ajattelematta, että tältäkö se entisestä miehestäni koko ajan tuntuu. Aina, kun itken elämän unelman sortumista, mietin sureekohan hän. Menetimme niin paljon, sen tulevaisuuden, joka meillä olisi voinut olla. Tai ehkä ei. En tiedä. Nyt on vain pohjattoman paha olla ja toivoisin, ettei tämä kärsimys olisi tarvinnut olla totta. Ehkä minä jossain sisälläni nytkin tiedän, ettei meillä ollut vaihtoehtoja. Juuri nyt toivon, että olisi ollut. En tosiaankaan tunne olevani onnellisempi nyt.

Oksettaa ja itku ei lopu.

Valmis

Sitten olen valmis.

Julkinen profiili

Sainpa itseni lopulta aktivoitua työnhaussa. Tosin vain sen verran, että päivittelin oman profiilini ja tietoni ajantasalle julkisissa työnhakukanavissa. Mutta alku se on sekin. Nyt sitten vaan odottelemaan, että joku hakee kotoa?

Ei sentään. Olen haarukoinut julkisesti avoimena olevista paikoista 4, joihin aion laittaa hakemuksen. Tänään ei kuitenkaan ollut sopiva tunnelma alkaa niitä kirjoitella. Kunhan saan ne liikkeelle, seuraava step on ehdottomasti alkaa hakea avoimilla + päivittää omia tietoja firmojen rekrypankkeihin. Näin sitä mennään.

I'm just sitting on the dock of the bay

Tuli vietettyä loma. Työkuvioista olivat ajatukset täysin poissa. Se on hyvä. Muutkin ajatukset olivat levossa, ainakin osan ajasta. Silloin, kun ajatukset karkasivat, ne karkasivat menneeseen. Huomasin muistelevani avioliittomme hyviä hetkiä ja mukavia muistoja. Ehkä se on sitten sitä sisäistä tilintekoa. Mitä sain, mitä menetin. Missä olen nyt ja mihin olen menossa. Avioliitosta ja sen vaiheista tuli juteltua jonkin verran. Siitä, miten kauan se sitten kestää, että pääsee siitä vaiheesta yli. Koska koittaa elämässä se hetki, että tunnen voivani aidosti jatkaa eteenpäin? Pari vuotta? Viisi vuotta? Ikuisuus? Huomasin, että kaipaan entisestä puolisostani aika monia asioita. Paljon oli sellaista, joka piti meidät yhdessä. Harmi, että ne erottavat elementit olivat niitä, joita olen juossut koko ikäni karkuun ja jotka silti aina toistuvasti löydän edestäni.

Positiivisena asiana pidän sitä, että ajatukset osuivat Mr M:n vain ohimennen. Muisto jää, mutta tunne laimenee. Ehkä muisto jotenkin haalistuu? Puhun itselleni järkeä hänen sanoillaan: "Tämä on vain unelmaa, ei totta", "Olen jotain, josta olet haaveillut, mutta en ole todellisuudessa se, mitä tahdot". Niin. Yritän tehdä unelmistani totta. Katse eteenpäin.

Onneksi töitä on vain pari viikkoa ja sitten on lisää lomaa.
Sitting in the morning sun
I'll be sitting when the evening comes

I'm just sitting on the dock of the bay
wasting time

Koska pääsen hänestä yli

Ajatukseni palaavat yksinäisinä hetkinä hänen syliinsä: Mr M. Se on turhauttavaa. Tiedän, että "pääsen hänestä yli" ja tiedän, että elämä jatkuu ja jonain päivänä kanssani on joku, jonka kanssa elämä tuntuu joltain.

Sydämen sopukassa elää vaatimaton, mutta jäytävä tunne: hän olisi voinut olla se. Tunne vs järki 6-0.

Luomutissit ja ekoläskit

Huh, totesinpahan tänään, että on se mukavaa, että omistaa ihan vaan tavalliset luomutissit. Semmoiset normaalit, parin lapsen imettämisestä jonkin verran lörpähtäneet, mutta omat, aidot ja pehmoiset.

Se pehmeys, josta mielelläni luopuisin, alkaa tissien alta ja sitä riittää. Olen onnistunut kerämään elopainoa viimeisen vuoden aikana hälyttävät seitsemisen kiloa lisää. Ja kun entuudestaan jo hiippailin painoindeksin normaalipainon ylärajalla, nyt olen sitten "lievästi ylipainoinen". Perskele. Ja minunhan piti laihduttaa itseni rantakuntoon. Huoh. Tänään autoin itseäni painonhallinnassa syömällä iltapalaksi jäätelökakkua, napostelemalla pähkinöitä ja syömällä voileipäkeksejä. =D

Porkkanat, omenat ja marjat esiin ja vehnä- ja rasvamössöjen syöminen sikseen.
Ehkäpä sitten näyttäisin kesämekossa muultakin kuin ylitäydeltä makkarankuorelta ja rupsahtaneet luomutissitkin näyttäisivät terhakammilta kuin vatsakumpuun nojaavat lärpäkkeet. Kohta onneksi saa kotimaisia mansikoita. Niitä syömällä voi elää muutaman viikon =D

Usko, usko ja hyviä asioita tapahtuu sinulle

Niin. Mistä löytäisin uskoa ja luottamusta siihen, että saan vielä kaiken toimimaan?
Tahdon vielä saavuttaa elämässä jotain, toteuttaa suunnitelmiani. Osa niistä kieltämättä liittyy taloudellisiin seikkoihin. Vähän turhanpäiväisiltähän ne tuntuvat terveyden ja ylevämpien toiveiden rinnalla. Mutta silti toivon, että jonain päivänä asun vielä jossain muualla kuin vuokra-asunnossa. Ja että voin taata lapsilleni jotain jatkuvuutta ja taloudellistakin turvaa, jonka menetimme avioeron myötä.

Ja pitäkäähän mulle peukkuja. Haen uutta työpaikkaa.