Arkiset askareet

Molemmat lapset ovat sairaita. Tänään on siis ohjelmassa lääkärikäynti. Sain varattua peräkkäiset ajat lastenlääkäriasemalta iltapäiväksi. Olimme aikoneet mennä erääseen lastentapahtumaan, mutta se jää nyt väliin.

Ulkona on upea sää, mutta ulkoilukin on vähän arveluttavaa. Ei oikein ole mukavaa mennä kahden yskivän ja räkäisen lapsen kanssa minnekään tuuliseen keliin, saavat pian keuhkokuumeen.

Tähän päälle oma väsymys ja puolikuntoisuus lääkekuurin takia, niin onpas varsin mahtava päivä odotettavissa. Lisäksi lapset väsyneinä ja kipeinä itkevät isänsä perään ja se entisestään lisää omaa kurjaa oloani.

Mitähän tässä tekisi, että lähtisi päivä edes jotenkin positiivisessa mielessä käyntiin? Juuri nyt vaan vituttaa.

Tauluja ja tunnustuksia

Mummollani oli eläessään pikkuinen, vanha mökki, jossa hän kesäisin vietti aikaa. Viime yönä olin asumassa vähän tuota mökkiä muistuttavassa asumuksessa. Sama se ei ollut, mutta selvästi muistikuvieni perusteella rakennettu asumus. Kaapistot olivat samanlaiset, mutta isommat.

Mökki sijaitsi lapsuuden kotitaloni vieressä, päätalon peseytymistilat ja kaivo olivat mökin asukkaan käytössä. Viime yönä päätalon tilalla oli hieno uudehko omakotitalo, jota asutti yksi sisaruksistani perheineen.

En tiedä miksi asutin mökkiä, mutta onneton minä olin.

Sinä maalasit tauluja minun unessani. Olit perheesi luona, vuodet olivat vierineet. Lapsilukunne ei ollut kasvanut, eivät ehkä ongelmannekaan. Kaikki oli ihan hyvin, mutta ei edelleenkään tarpeeksi. Olit alkanut tylsyyttä tappaakseni maalata. Aluksi maalasit merta, kallioita, rosoisia rantoja, tuulen pieksämiä mökkejä ja elämää ja merta nähneitä laivoja. Vähitellen aloit maalata kaaria, niitä naisen vartalon kaaria, joita niin mielelläsi tutkit. Tutkimusmatka kankaalla jatkui ajatuksissasi. Aloit maalata rantamaisemia, järvimaisemia. Eräänä päivänä maalasit erään rannan muutaman yksityiskohdan.

Sinusta tuli erinomainen maalari. Maalaamisesta tuli sinun "tarpeeksi" vähäksi aikaa. Pidit näyttelyitä. Eräänä päivänä tulin katsomaan näyttelyäsi. Rannan yksityiskohtia kuvaavan taulun esittelytekstissä luki: tälle rannalle palaan vain kanssasi. Uskoisin, että tässä kohtaa unessani itkin.

Olin taas mökilläni, yhä surullinen. Avasin kaapin oven ja taulu oli kaapissa. Tauluun oli liitettynä lappu, jonka sisältö ei enää aamulla ollut tarkasti mielessäni, mutta selvää oli, että rakkaus oli vahvasti läsnä. Lopulta minä olin onnellinen. Kun juoksin hämmentyneenä ja iloisena päätalolle kertomaan löydöstä sisarukselleni, jollekin, kenelle vaan, jolle voisin uutisen kertoa, juoksin suoraan syliisi. Olit siinä, otit minut syliisi ja sanoit, että ei koskaan on pitkä aika.

Tästä unesta en olisi tahtonut herätä. Ehkä siksi nettiprofiiliin tullut ulkonäköä kehuva viesti tai flirtit eivät tunnu miltään. Mikään ei tunnu. En ole valmis.

“If you limit your choices only to what seems possible or reasonable, you disconnect yourself from what you truly want, and all that is left is compromise.”

Nothing left but pain

Tunnistan itsessäni äärimmäisen väsymyksen. Henkisen sellaisen. Koko työpäivä on mennyt kokovartalojäykistyksen kaltaisessa vitutuksessa. Päivän päättyessä on jo ihan takki tyhjä.

Epävarmuus tulevasta ja iso, huonosti toimiva kokonaisuus käsissä töissä. Joka suunnasta tulee valitusta ja ihmiset käyttäytyvät kuin kiukuttelevat kakarat. Ei hyvänen aika millaista toimintaa. Järki tämän porukan kanssa menee.

Ehkä se ei olekaan niin kamalaa, jos jääkin työtä vaille...

Nettiprofiili oli vähän aikaa jäissä. Kuvan lisääminen profiilin yli kymmenkertaisti profiilin latauskerrat ja yhteydenotot. Mutta en lämpene mistään enkä kenestäkään. Minussa on jotain pilalla. Toivottavasti se ei lopullista. Lohdutan itseäni, että siitä on alle vuosi, kun tunsin jotain vielä. Isompaakin kuin "perus"ihastuminen. Ehkä vielä joskus. Annan nettiprofiilin varmaan olla olemassa viikonlopun yli, ehkä pidempään. Tiedän, millaista yhteydenottoa odotan: älykästä, leikkisää, arvaamatonta ja sytyttävää. Valitettavasti en tiedä löytyykö leikkisyyttä ja kipinää minusta. Tähän astiset yhteydenotot ovat paria poikkeusta lukuunottamatta olleet mitäänsanomattomia, masentavia tai ylipäätään jotenkin epätoivoisia.

Voi, kuinka kaipaan sytyttävää keskustelua.

Tuuliviiri mainonnan uhrina

No voi ja ei. Pistän kaiken sairauden ja tekemisen puutteen piikkiin. Minähän sitten otin ja aktivoin sen nettiprofiilin uudelleen. I know! Ja tällä kertaa kuvan kera. Ja voi jessus. Jos sitä profiilia luettiin ahkerasti ilman kuvaakin, niin kuvan kanssa kävijälaskuri on takonut armotonta tahtia ja sähköpostiin on tulvinut yhteydenottoja. Vietin pari tuntia siivoten postilootasta pois viestejä, jotka eivät kiinnostaneet ja blokkaillen profiileja, joista en syttynyt. In real life en ole kovinkaan herkkä sanomaan kellekään mitään negatiivista ja kieltämättä profiilien blokkaaminen deittipalvelussa tuntuu julmalta kannanotolta. Mutta toisaalta yritän perustella asiaa niin, että mitäpä sitä kenenkään aikaa tuhlaamaan ja toisaalta tuntemattomille mitään selittelemään.

Kun olin kyllästynyt siivoamaan lootaa, nappasin kuvan pois profiilista. Ja ilmeisesti siis on ihan totta, mitä deittipalvelun ohjeissa sanotaan kävijämäärän kasvattamisesta kasvokuvan avulla. Mulla ainakin profiilikuvan poisottaminen romahdutti laskurin lukemat. Huojennus sekin. Hmm. mitenkähän tätä ihmiskoetta voisi jatkaa? Ja ketä minä oikeastaan testaan? Itseäni?

Tuntuipa kamalalta

Vein lapset aamulla hoitoon. Olen sairaslomalla, mutta hoidan silti tänään yhden työasioihin liittyvän nettipalaverin kotoa käsin. Siitähän ei tulisi mitään, jos lapset olisivat paikalla. Hoitoaikaa on heille tänään luvassa vain muutaman tunnin ajan, joten mistään ihan hirvittävän suuresta ponnistuksesta ei pitäisi olla kyse.

Mutta eipä tuolla tuntunut olevan väliä. Toinen lapsista takertui minuun parkuen ja huutaen, ettei halua mennä päiväkotiin ja kun lopulta lohdutteluistani huolimatta jouduin jättämään parkuvan ja kädet ojossa äidin perään huutavan lapsen hoitajien syliin, tuntui, että tapoin pienen osan itsestäni ja jotain peruuttamatonta lapsesta.

Ehkä se ei ihan näin dramaattista todellisuudessa ole, mutta oloni on kuin suurella roistolla. Mistä tätä syyllisyyttä oikein tulee?

Mikä sinusta on seksiä?

Häädetty BB-Saranna: En harrastanut seksiä Samin kanssa
"BB-talosta sunnuntaina häädetty Saranna vakuuttaa, ettei harrastanut seksiä Samin kanssa, vaikka peitto pariskunnan yllä liikkuikin.
- En halunnut harrastaa seksiä, se oli periaatteeni taloon tullessa. Sellaista ei vain tehdä. Seksi on kahden ihmisen välinen asia, jota harrastetaan kahden kesken.

Huomaa, että kipeänä ollessa on mahdollisuus lukea iltapäivälehtien viihdepalstoja ajan tappamiseksi. Mutta tähän täytyy kyllä sanoa HÄH? Siis onko hänen mielestään se, että "housut pysyivät jalassa" jokin merkki siitä ettei seksiä ole harrastettu? Ilmeisen yhdyntäkeskeinen käsitys seksistä. Jos penetraatiota ei tapahdu, ei ole kyseessä seksi? Siis mitä tahansa muuta voi suunnilleen tehdä. Eikös petting ole ihan yleinen käsite seksistä puhuttaessa? En ole oikein koskaan ymmärtänyt sitä, että seksiksi pitäisi määritellä yksiselitteisesti yhdyntä. No, okei, ehkä suuseksi menisi tuollakin naisella seksikategoriaan, edellyttäen, että housut olisi riisuttu ;)

Vaikka yhdyntä onkin varsin ihanaa ja voi olla todellinen täyttymys, on seksi minulle ainakin paljon muutakin. Pelkkä ajatuksilla leikittely voi joskus olla varsin paljon enemmän antavaa ja kiihottavaa. Etenkin silloin, kun sitä käytetään tunnelmaan virittäytymiseen. Mikäs sen mukavampaa kuin "viritellä" kumppani ja itsensä päivän mittaan ja käyttää illalla erinomaisen pitkä aika esileikkeihin.

Kun on suudellut kiihkeästi, puhunut seksistä puolen päivää ja lopulta vaikka pelaillut petissä pitkät pätkät ja nauttinut toisen seurasta, voiko lopuksi todeta, että eihän tämä mitään seksiä ollut?

Sairas

Ja sitten sairastuin. Tuntuu, että edellisestä sairastamisesta ei niin kovin kauan ole, mutta on siitä nyt sentään nelisen kuukautta. Kuitenkin mietin, että taitaa olla jo kolmas poskiontelotulehdus tänä vuonna. Onkohan tämä asunto homevauriokämppä?

Nyt siis popsitaan antibioottia taasen viikon päivät ja sairaslomaakin on tyrkyllä muutamiksi päiviksi. Huoh.

Aikataulu

Kun yrittää sopia tapaamista entuudestaan tuntemattoman henkilön kanssa, kehotetaan noudattamaan varovaisuutta. Ja siitä seuraa, että tapaaminen sovitaan julkiselle paikalle, inhimilliseen aikaan ja mielellään niin, että "takalauta" on sovittuna. Siis tyyliin: "illallinen keskustan ravintolassa klo 18 ja minun on lähdettävä viimeistään 20." Näin on järjestänyt itselleen mahdollisuuden ottaa hatkat ilman epämiellyttävää selittelyä ja varmistaa sen, ettei tarvitse saattaa itseään tilanteeseen, jossa pitäisi pelätä turvallisuutensa puolesta.

Huvittavaa on se, että vaikka aina kuvittelen elämäni olevan jokseenkin tappavan arkista ja tapahtumaköyhää, huomasinkin tapaamisaikaa katsellessani, että minullahan ei olekaan vapaata iltaa tiedossa ennen kuin kolmen viikon päähän. Tietenkään en mihinkään ekaan tapaamiseen lähtisi niin, että minulla on lapset mukana, joten kaikki ne päivät, jolloin lapset ovat minulla, pitää ensin raakata yli. Enkä siis aio alkaa järjestää lapsenvahtia jonkun tuntemattoman tapaamisen treffien takia.

Sitten ohjelmassa on pitkäaikaisen ystävättäreni harvinainen vierailu, joka nielaisee seuraavan "isiviikonlopun" ja muutaman päivän päälle. Sitten onkin jo sovittuna työmatka, jonka ajaksi jo joudun ottamaan lapsenvahdin, joten en raski enää sille viikolle ottaa yhtään iltaa ilman lapsia. Huoh... helpomminkin varmaan miehet seuraa saavat, kuin minua odottamalla. Toisaalta taas, pitäisi varmaan olla itsestään sen verran "arvokas", että voisi todeta hyvää kannattavan odottaa. Tällä itsetunnolla...

It's just me

Poistin profiilini nettisaitilta. Se ehti olla siellä vajaat kaksi vuorokautta ja totesin, että en ole tähän valmis. Eräs keskustelu eteni sen verran, että vaihdoimme sähköpostiosoitteita ja nyt jo pari viestiäkin. Ehkä nuo viestit johtavat tapaamiseen, mutta mitään suuria odotuksia sen suhteen ei ole. Lisäksi minulla ei ole olleenkaan sellainen olo, että olisin tekemässä "treffejä" tms. Enemmänkin olo on kuin olisin sopinut esim. myyntitapaamisen jonkun entuudestaan tuntemattoman asiakkaan kanssa. Sillä erotuksella, että nyt minulla ei ole mitään myynnissä. Olen vain minä.

Kuinka paljon yksinäisyyttä on?

Loin profiilin sinkkujen nettipalveluun. Mietin kuinka paljon yksinäisyyttä onkaan. Profiili ei ehtinyt olla palvelussa kuin muutaman tunnin, kun jo kymmeniä yhteydenottoja oli tullut postilaatikkoon. Valtaosa niistä oli aika mitäänsanomattomia. Yksi erottui joukosta. Lähes samanikäinen mies, joka oli kirjoittanut pitkän kuvauksen itsestään. Se herätti heti kiinnostukseni.

Kirjoitin takaisin. Vaihdoimme kuvia. Kun näin hänen kuvansa, haaveeni haihtuivat. Hän oli sporttinen ja nuorekas, hyvännäköinen. Ensimmäinen ajatukseni oli, että hän on liian hyvännäköinen kiinnostuakseen minusta. En pidä itseäni mitenkään susirumana, mutta uskoisin hänen kaltaisensa komean miehen saavan runsaasti yhteydenottoja minua paljon viehättävämmiltä ja elämäntilanteensa puolesta vetovoimaisemmilta naisilta.

Ehkä en tosiaankaan ole valmis mihinkään seurusteluun, kun itsetunto on tällä tasolla. Toisaalta taas huomasin olevani syrjivä. Jotenkin kuitenkin oletan, että jos pääasiassa haen älyllisesti haastavaa keskusteluseuraa, parhain sellainen ei välttämättä ole kuljetusalalla työskentelevä peruskoulun käynyt nelivitonen. Jossain syvällä häpeän vähän asennettani.

Lisäksi vastasin moneen kiinnostuksen osoitukseen blockaamalla jatkoyhteydenotot, koska ei vaan kiinnostanut. Lisäksi suorat "tavattaisiinko pian" -kyselyt ohitin vähän turhan suorasukaisena. Haluan edetä hitaasti. Ehkä jopa niin hitaasti, että minun ei pitäisi laitella profiilia nettipalveluun. Tulipahan sekin testattua.