Ei tästä mitään tule

Oishan se kiva olla suhteessa, jossa vois suunnitella yhteistä tulevaisuutta luottavaisin mielin.

Itse kuikuilen vieraisiin pöytiin ja kärvistelen sisimmässäni sen faktan kanssa, etten ehkä ole valmis vakavaan suhteeseen. Toisaalta Klla on asia kesken eroprosessissaan, joka on niin mutkia täynnä, että niiden avaaminen veisi minulta enemmän aikaa, kuin välitän toisten asioista kirjoitteluun käyttää.

Olen epävarma koko suhteesta, itsestäni. Pelkään osin myös, että olen Klle vain laastari ja vipu. Ei ne asiat murehtimalla kummene, mutta välillä en vaan osaa päästää mietimisestä irti.

Hope

Yritän. Vastustan kiusausta. Sain puhelinnumeron flirttailevalle ihanalle nuorelle miehelle. Mutta hävitin sen tarkoituksella heti.

Yritän pitää itseni poissa tapaamisesta, jossa jotain voisi tapahtua. Miksi se houkuttaa? Enemmän yhteistä, enemmän jotain minkä varaan rakentaa minulla on kuitenkin K:n kanssa lyhyenkin tuttavuuden perusteella päätellen.

Ja silti ajatuskin flirttailevista katseista, hipaisevista kosketuksista ja viipyilevistä suudelmista saa ihokarvani nousemaan pystyyn.

Is there really no hope left for me?

Paha ihminen

Seurustelen. Pidän hänestä. En kuitenkaan tiedä, mikä välillä tökkii ja aiheuttaa epävarmuutta. Voinko tapailla muitakin, kun emme edes asu yhdessä? Voiko tapaileminen olla "viatonta"? Olenko valmis sitoutumaan varauksetta? En. Pitäisikö minun edes?

Pohdinta alkoi/jatkui eilen, kun sain flirttailevan yhteydenoton eräältä, jonka kanssa jokusen viestin olen aiemminkin vaihtanut. Tuossa viestissä tarjottiin tilaisuutta tavata kasvotusten ja mahdollisuutta viettää jatkossa ehkä enemmänkin aikaa tutustuen ja kokemuksia jakaen. Ja vaikka tiedän, ettei siitä tapaamisesta voi potentiaalisesti seurata mitään muuta kuin ongelmia ja hankalia tilanteita, joissa joudun tekemään valintoja, joiden lopputuloksesta en ole varma, minua polttelee ihan kamalasti järjestää itseni siihen tapaamiseen.

Jos en ole paha ihminen ja käyttäydyn viisaasti, en edes mene sinne ja lopettelen yhteydenpidon muutoinkin. Valitettavasti vain taidan tietää, että uteliaisuus osallistua tapaamiseen on liian suuri.

Kaipauksesta

K aikoili tulla yöksi viereeni. Olosuhteet olivat kuitenkin sitä vastaan ja hän pääsi luokseni vasta aamulla. Vietimme päivän yhdessä lasten kanssa touhuillen. Välillä pysähdyimme halauksiin ja suudelmiin. Tietenkin kaipaus häneen heräsi taas ja kasvoi ihan sietämättömäksi. Seuraavan kerran tapaamme ilmeisesti vasta viikon päästä ja on jo heti ja ennakkoon ikävä. Eikä vähiten hänen kroppaansa. Lihaksikkaat käsivarret saavat minut ihan heikoksi ja hänen tapansa suudella tuntuu varpaissa asti.

En tiedä, millainen tulevaisuus meillä on, en tiedä voinko luottaa meillä olevan oikein minkäänlaista. Mutta nyt minä haluaisin, että hän olisi tässä, tulisi viereeni illalla ja saisin lopulta nukahtaa hänen kainaloonsa yöksi. Jotenkin olen alkanut kaivata, että se olisi pysyvämpi järjestely.

Junamatka

Ajelin tänään junalla. Joku muu päätti päivänsä sen alle.

Ajatuksia itsetunnosta

Kun keskustelen K:n kanssa elämästä mietin usein, voiko hän olla niin turmeltumaton. En minä tarkoita, että hän olisi tietämätön elämän nurjasta puolesta tai että hän olisi puhtoinen pulmunen. Mutta tapa, jolla hän puhuu asioista saa minut miettimään, olenko itse jotenkin poikkeuksellisen huono tai onko minussa jotain vikaa. Ehkä se on sitten minun huonoa itsetuntoani tai huonoa omatuntoani.

Mutta tietyllä tavalla se, miten hän tuntuu olevan niin sinut itsensä kanssa ja tietävän omat rajansa saa minut hämmentyneenä pohtimaan, tunnenko itse itseni huonosti tai podenko huonommuutta. Tunnen välillä, että olen paljon paatuneempi ja ehkä tyhmästi uhmakas. Huijaanko siis vain itseäni? Tunnen välillä ärtymystä. Ihmettelin, mistä ärtynyt oloni johtuu, vaikka rinnallani on ihana mies ja hän kertoo rehellisyydestä, suoraselkäisyydestä ja puhtaan omatunnon säilyttämisestä asiayhteyksissä, joissa itse olisin saattanut vähän oikaista. Mietin asiaa pitkään, kunnes tajusin, että tunsin huonommuutta hänen rinnallaan. Ja eihän se tosiaankaan hänen syytään ole tai millään tavalla hänen vikansa. Hän vain on sellainen, ihana. Ja se muistuttaa kipeästi siitä, miten itse olen ollut vilpillinen ja paha ihminen.

Hänen aitoutensa vaikuttaa valolta ja itse tunnen itseni mustaksi aukoksi. Minun pitäisi osata antaa itselleni mennyt, jota en voi muuttaa, anteeksi ja koettaa tehdä tulevat valintani niin, että voisin myös tuntea olevani valoa.

Kunpa jokin minussa auttaisi tekemään oikeita valintoja.

Juhlan tunnelmat

Olin eilen kokkareilla ystävän kanssa. Hän oli miespuolinen kavaljeerini ja vietin hänen kanssaan mielelläni aikaa. Nautin hänen seurastaan.

Kuitenkin kun istuimme vieretysten, ajattelin: "olisipa K tässä, jotta voisin pitää häntä kädestä". Tai "Voisinpa juuri nyt koskea K:n reittä". "Olisipa kiva suudella". Olisin tietysti voinut tehdä tuon kaiken myös kavaljeerini kanssa, mutta en tahtonut. Janosin kosketusta, mutta en häneltä. Tämä tunne on hyvä ja toivon sen olevan pysyvä. Helppohan se nyt tuoreen ihastuneena on olla sitä mieltä. Seitsemän vuoden kohdalla tunne on erilainen, onhan tuosta kokemusta.

Kun kavaljeerini herrasmiesmäisesti toi minut kotipihaani, hän puristi hellästi kättäni. Katseemme kohtasivat ja näin mitä hänen mielessään käväisi. Kiitin häntä hymyllä ja toivotin hyvää yötä. Nousin nopeasti autosta ja kipaisin kotiin. En toivonut mitään niin kovasti kuin että K olisi nopeasti täällä.

Selkeä muutos

Jos paljon muutakin hyvää on seurannut K:sta elämässäni, niin yhtenä erityisenä lisänä pitää mainita, että työrytmi on selkeytynyt. Enää en juurikaan mieti kotosalla työasioita. Jonkin verran kyllä, mutten läheskään siinä määrin kuin ennen. Lisäksi täytyy todeta, että ylitöiden tekemisen into puuttuu. Sitä ei vaan yksinkertaisesti ole.

Hyvä niin, vaikkakaan en voi kehua saavani kotosalla mitään erityistä silti aikaan.

Dorka

Juttelin ystävättäreni kanssa tänään. Hän totesi mulle suoraan päin naamaa, että oot ihan dorka. Hätäilet olemattomia asioita, jotka voivat potentiaalisesti joskus tapahtua, mutta joiden todennäköisyys on olematon. Lisäksi hän sanoi suoraan, että miksi sinä TAAS alat ottaa vastuullesi selkeästi toisen harteilla olevia asioita. Hänen mukaansa pitäisi nauttia toisen hyvistä puolista ja hyvistä asioista ja antaa toisen kantaa ne murheet ja selvittää ne asiat, jotka eivät yhtään itselleni kuulu.

Yritän tätä. Ihan tosissani. Saisinpa takaisin sen keveän hyvänolon tunteen. Erään ihanan ihmisen sanoja lainatakseni: "Taidan olla vaikea luonne".

Vierailu

Kävin hänen kotonaan. Ensivaikutelma sai minut mietteliääksi. Koti oli ihan asiallinen miehen (kahden lapsen kanssa) ylläpitämäksi kodiksi, jossa osittain on remontti kesken. Olotila oli koko ajan ristiriitainen. Hän oli selvästi jännittänyt kamalasti vierailuani ja se näkyi osittain vierailun aikanakin. Se jännittäminen häiritsee minua. Juttelimme siitä ja ehkä hän sitten rauhoittui vähän.

Minua mietitytti eilinen keskustelu ja tunsin kyynelten olevan taas lähellä. Yritin niitä niellä ja tunsin itseni huijariksi. Toinen luottaa ja uskoo ja rakastaa. Mitä minä? Mietin puolet ajasta, että onkohan tämä väärin? Uskonko koskaan meillä olevan mahdollisuutta. Hetkikin hänen sylissään ja hänen katseensa vakuuttavat minut siitä, että siinä hetkessä on hyvä olla. Mutta erillään epäilys ja epävarmuus valtaavat mielen. Onko tämä tosiaan jotain mitä haluan?

Olin menossa suinpäin suhteeseen. Tai hyvä on, olen suhteessa. Mutta nyt jokin jarruttaa. Mitä minä tiedän hänestä? Miten keskeneräiset asiat vaikuttavat minuun? Itsekkyys on ihan kamalaa. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi. En osaa arvostaa tuota rakasta, ihanaa, hyväluonteista miestä. Maalailen peikkoja seinille ja mietin, mitä oikein odotan ja ovatko vain epärealistiset unelmani romuttuneet vai yrittääkö intuitioni kertoa minulle jotain. Aika näyttäköön. Kunhan en vain rakastuisi liikaa.