Kesä ja keveys

Loma. Kesä. Mekot ja ei alkkareita. Vapaus.

Tyytymisen vaikeus.

Minulla on ikävä toisaalle, vaikka kaikki on mallillaan.

Loppuelämäni ensimmäinen päivä

Minulla tuntuu olevan suunnaton halu kiusata itseäni. Yhteinen lounas, kahvilla istumista. Pitkät katseet ja välitön halu. Ja jutellaan vaan niitä näitä. Ei mitään enempää.

Monta kertaa naputtelin lyhyen viestin kanavaan ja en koskaan painanut lähetä-nappia. Mitä minä voin sanoa?

"Hei, minä olen silmittömän ihastunut sinuun. Vaikka olemme kai tavallaan jo sopineet, että tämä ei kehity miksikään, en voi lakata ajattelemasta sinua. Kun vain hetkenkin kuvittelen, miten ihanaa olisi painaa huuleni huulillesi, tulen hulluksi halusta. Katson kaulasi kuoppaa ja haluan suudella sitä, haluan liu'uttaa kieltäni parransänkeesi, haluan suudella sinua lujaa ja pehmeästi. Sinun punaisen puserosi alla liikkuvat lihaksesi saavat minut haluamaan koskettaa vatsaasi, rintaasi, hauistasi ja sujauttamaan käteni farkkujesi kauluksesta sisään. Kun kuuntelen ääntäsi, sydämeni lyö hullun lujaa ja haluan sinua yhä enemmän. Tekisi mieli huutaa, koska haluan olla sinun kanssasi ja en saa. Haluan varastaa kaikki sekunnit, jotka voin viettää kanssasi.

Kaikki mitä kerrot itsestäni kuulostaa suloiselta. Harrastat niitä asioita, joita arvostan. Nautit samoista asioista kuin minä. Elät jalat maassa elämää ja sielusi lepää samoissa maisemissa kuin omani. Sinulla on fantastinen luonne ja naurusi saa sydämeni lyömään useita kertoja lisää vain siksi, että olen onnellinen sinun riemustasi."

En osaa elää omaa elämääni itselleni rehellisesti. Mikä minua vaivaa? Minuun sattuu eikä minulla ole ketään kenelle voisin petolliset ajatukseni jakaa.

Minun pitäisi irtisanoutua nykysuhteestani, mutta olen pelkuri. En uskonut, että minä olisin tässä tilanteessa vielä kaiken kokemani jälkeen. Mutta sydäntä ei voi käskeä. Tuntuu pahalta. Miten minä tämän sanoiksi puen?

Muistoja

Ajoin tänään pitkästä aikaa matkaa, jota ennen taitoin jokaisena työpäivänä. Mieleeni tulvahti erään risteyksen kohdalla muistoja rannasta. Hetkistä, jotka silloin olivat niin aitoja, halusta, joka poltti ja tunteista, jotka tuntuivat kuolemattomilta.

Tunteet tuskin kuolivat. Ne oli vain pakko sulkea syrjään. Jotenkin se ajan kanssa onnistui, koska katkaisimme yhteytemme. Ja olimmehan tienneet, ettei meitä ole.

Samaa joudun tekemään nyt koko ajan suklaasilmän kanssa. Istun kotona ja koetan vakuuttaa itselleni, että saan hänet pois pääni sisältä. Saan hänet pois mielestäni. Kun hän tulee ajatuksiini ruokaa laittaessa, käsken ajatukseni johonkin muuhun. Kun makaan sängyssämme, käsken sieluani keskittymään tähän hetkeen, en ajattelemaan häntä. Ajatuksilleni vielä jotain voin, mutta sydäntäni en voi käskeä. Miten vaikea on irroittaa ajatuksensa hänestä?

Minä näen hänet jatkuvasti. Minä tiedän nykyisen suhteeni olevan pystyssä vain tilapäisesti, vaikka tavallaan toivoisinkin ehkä enemmän. Minulla ole sitoumuksia, jotka velvottaisivat, enkä osaa sitoutua. Ja miksi hänenkään kannattaisi minuun sitoutua? Minulla ei ole kotona mitään annettavaa.

Suklaasilmä ja minä. Kyvyttöminä toteuttamaan sitä, mikä olisi suloista. Olen rakastunut. Ja joudun toipumaan siitä. Mutta eipä minulla ole suklaasilmällekään mitään annettavaa.

Vaikka voisin olla maailma.

Itsensä kuulemisen vaikeus

Tunteet roihahtivat taas pintaan ja sydän on levoton. Luulin meidän sulkeneen jutun ja menneen eteenpäin. Kuitenkin kesäillassa oltiin taas niin lähellä. On vain niin mahdotonta tässä tilanteessa antaa tunteille valta. Miksi sitten tuntuu päätöksen jälkeen ihan paskalta?

Mun pitäisi olla onnellinen luonteeni lujuudesta ja siitä, etten saata itseäni vaikeaan tilanteeseen. Mutta sydämeni varoittaa, että olen tehnyt virheen. Minä en tiedä, mitä uskoa. Pitäisikö kuunnella sydäntä, järkeä vai toisen ääntä. We have a special bond. Ja se ei ole vitsi.

Prioriteetit

Olen alkanut tuntea, etteivät prioriteettini ole kunnossa. Tuntuu, että olen irrallaan kaikesta enkä keskity mihinkään. Kaikki tuntuu kaoottiselta räpiköinniltä, kun yritän selvitä kaikesta. Minua kenkuttavat suuresti toimiston "prinsessat" (ja vannon, tämä ei ole sukupuolisidonnaista), jotka kieltäytyvät hommista, koska "ei kiinnosta, ei oo mun juttu, ootan mielenkiintoisempaa". Minusta tämä asenne on ihan käsittämätön. Mutta ilmeisesti olenkin dinosaurus, jokin muinaisjäänne, joka "ei vaan tajuu" alani tapaa tehdä työtä eikä -mielestäni jopa valheellista- oma-arvontuntoisuutta, jota kollegoilla tuntuu olevan.

Saatana, että hajottaa. Sanon ihan suoraan.

Aika

Olen tietoisesti ottanut välimatkaa suklaasilmään, pitäytynyt erossa mahdollisuuksien mukaan. Eihän se joka hetki ole mahdollista, mutta melko hyvin se jo sujuu. Olen joka hetki kovempi. Hän hakeutui luokseni kysymään minulta kuulumisia. Selvästi hän haki kontaktia,fiilistä, tuntumaa. Minuun sattui syvälle sisälle. Pakotin hymyn, juttelin kevyesti ja itkin sielussa. Yritän hillitä sydämeni tunteet, jotta pelastaisin edes itsekunnioitukseni.

Maailman kauneimmat asiat

Hah.
"Elämän jättämät jäljet ovat sielun koruja, kanna ne ylpeydellä", kirjoitti joku.

Screw you, sanon minä.

Mun sielussa olevat korut alkavat painaa sen verran, että taidan lyhistyä niiden painon alla.


Pääsiäisen kärsimysnäytelmää.

Ahdistus

Ihan paska fiilis siitä mitä olisi voinut olla. Nyt ei tunnu hääviltä.
Ihastuksen suhteen tuntui siltä, että takki on ihan tyhjä. Ei minulla ole hänellekään mitään annettavaa. 

Turvonneet silmät

Aamulla herättyä alkoivat kyyneleet virrata heti. Niitä on ollut vaikea pidättää. En jaksaisi alkaa kaikkea alusta. Taas. Mikä minua vaivaa? ikäkriisi?
Avoliittoni kaatuu. Se ehti tuskin alkaa. Analysoin käytöstäni, analysoin pahaa oloani, sitä, mikä saa minut ihastumaan toisiin. Ehkä se on perustavaa laatua oleva virhe minussa? Suhteemme ei voi toimia. En osaa sitoutua mihinkään. Aina, kun pitäisi suunnitella tulevaa, rakentaa yhteistä, ajatukset karkaavat siihen
faktaan, ettei minulla ole oikeutta. Pelkään sitä päivää, kun avomies päättää lähteä nuoremman mukaan perhettä perustamaan. Itselläni lapsiluku on täysi, hänellä toive omasta perheestä, omista lapsista, elää vahvana. Hänen syntymättömät lapsensa ovat onnemme tiellä. Pidän hänestä niin paljon, että haluan päästää hänet toteuttamaan sitä unelmaa. Hänestä tulee hieno isä. En rakasta häntä tarpeeksi, että voisin yrittää ne lapset hänelle antaa. Elämämme menevät eri tahtia. Tämä on raastavaa. Kun tajusin kaiken tämän, elämäni muuttui järkyttävän tyhjäksi ja pelottavaksi. Ihastumisen tunteet peittyivät masennukseen, pettymykseen ja tuskaan.
Avomies totesi, ettei haluaisi erota, mutta tietää itsekin, että se on helpompaa nyt kuin myöhemmin. Hänen sanansa sinetöivät kohtalomme: ei ole enää mitään mistä syntyisi edes toivo yhteiseen tulevaisuuteen. Ja nyt pitäisi pystyä menemään töihin ja kohtaamaan maailma silmät turvoksissa, sielu palasina ja ymmärtäen faktan, ettei minulla ole mitään annettavaa enää.

Itketään

Tänään meillä: itketään yhdessä elämiemme puolesta. Hyvien hetkien ja
niistä luopumisen. Tämä on todella kammottavaa.