Avautuminen

Järkytyin, kun tyttäreltä kuulin entisen mieheni uudesta tyttöystävästä. Eikä minua se tyttöystävä järkyttänyt vaan se miten tytär kertoi heillä olleen tosi kivaa ja että he kaikki kohta asuvat yhdessä isin kanssa.

Minuun iski täysi paniikki. Kurkkua kuristi, henkeä ahdisti ja aloin itkeä. Taasko kaikki alkaa alusta? Olemmeko kohta taas käräjillä riitelemässä lasten asuinpaikasta? Minulla ei enää yksinkertaisesti ole rahaa käytettävissä asianajajien palkkioihin, entistäkin velkaa maksan vielä monta vuotta. Ja entisellä miehellä taasen, on rahaa, on varakkaat vanhemmat tukemassa, on kahden aikuisen tulot talouden pyörittämiseen ja mitä vielä. En kestä. En jumaliste enää jaksa. Menetänkö lapset lopulta kuitenkin?

Ensi paniikin jälkeen ja muutaman yön nukuttuani tajusin, että tunnereaktio oli ehkä heijastus kokemastani stressistä n. vuosi sitten ja luultavasti epärealistisen suuri. Rauhoituin yleisesti ottaen, mutta kuitenkin osaltaan sydämeen jäi ahdistus. En tiedä lakkaanko koko elämäni aikana enää pelkäämästä.

Tunnistin itsestäni myös kaipauksen tunteita. Jotain luopumisen tuskaa. Kuitenkin se, että entisellä miehelläni on uusi suhde, on jotenkin lopullista. Eihän se varsinaisesti ole minulta mitään pois, mutta kuitenkin tunteita nousi pintaan. Miksi me emme voineet onnistua? Mitä olisi pitänyt tehdä toisin, että ei olisi koskaan tarvinnut erota? Minkä tähden juuri meille piti käydä niin, että emme kuitenkaan löytäneet sellaista yhteistoimintakyvykkyyttä, että olisimme päässeet ongelmista yli? oliko vika hänessä? Minussa? Meissä molemmissa? Vai yksinkertaisesti vain yhteensopimattomuudessa?

Olen jotenkin koko ajan tiennyt, että hän ensin alkaa seurustella ja löytää uuden elämänkumppanin, kun taas minulla voi mennä vuosia ennen kuin voin kenenkään kanssa elää. Silti sen konkretisoituminen rasittaa jotain minussa. Ehkä tämäkin on yksi normaali jakso eronneilla, että näitä tuntemuksia pitää käsitellä.

Toistaiseksi kaikki, joille olen kertonut tilanteesta, ovat onnitelleet minua. "Hyvä, nythän lopultakin pääset rauhassa elämään omaa elämääsi." "Hienoa, upea juttu. Eipähän tartte itsekään pelätä enää suhteen aloittamista." "Nythän sunkaan ei enää tartte piilotella kotona vaan voit alkaa bongata miehen".

Tulipa mieleen, että niinkö muut asian näkevät? Että jotenkin olen piilotellut neljän seinän tai oman kuoreni sisällä, enkä ole uskaltanut edistää suhteeseen "pääsemistä", koska olen pelänyt entisen miehen reaktioita? Eikö kenellekään ole tullut mieleen, että minä en vain ole valmis? En pysty rakastumaan? Ihastumaan kyllä, mutta suurempaan tunteeseen? Voinko enää koskaan?

Poikani oireilee. En tiedä johtuuko se yleisesti eroahdistuksesta, isän uudesta suhteesta vai mistä. Mutta joka tapauksessa hänen käytöshäiriöistään päiväkodin tädit valittavat minulle toistuvasti. Ja erityislastentarhan opettaja on keskustellut päiväkodin hoitohenkilökunnan kanssa. Ja minun pitää mennä sinne kuulemaan mitä voisimme tehdä. Tunnen heti alkavan syyllisyyden. Vaikka kukaan ei minua ole (ainakaan vielä suoranaisesti) mistään syyttänytkään, niin silti tuntuu, että minussahan se vika sitten on, jos poika ei osaa käyttäytyä.

Onneksi sentään aurinko paistaa, että ei ihan niin musta elämä ole.

Email

"Niin ja sit sellainen asia viel, et mää olen seurustellut nyt jonkin aikaa erään xxx kans, et jos lapset puhuu niin tiedät sit kenestä on kyse. Hänel on myös lapsia yyy ja zzz."

Näin meillä kommunikaatio pelaa.

Miettimistauko

Lapset palasivat kotiin. Oli kivaa ollut leikkiä uusien kavereiden kanssa. Olivat olleet ihan yökylässäkin. Isin kaveri ja sen kouluikäiset tyttö ja poika. Isin uusi kaveri on nainen ja sen poika oli miettinyt paljonko rahaa se talo maksaa, jos muuttaa sinne. Ja minun lapset sitten kanssa asuis siellä niiden kanssa ja ois tosi kivaa.

Sen ohella, että en pystynyt ajattelemaan mitään paniikinomaisen pelkotilan iskiessä päälle, jouduin toteamaan, että nyt tuli jaksamisen raja vastaan. Kirjaan tuntoja ylös, kunhan saan sen verran ajatuksia järjestykseen, että edes tietäisin miltä minusta tuntuu.

No life, no honey

Noin vuosi sitten muutin erilleen silloisesta puolisostani. Aluksi kysyttiin, erosinko toisen miehen tai toisen naisen vuoksi (siis epäiltiin entiselläni olleen rakastajatar, ei minulla). Sitten alettiin varovasti kysellä joko on joku löytynyt. Nyt kysytään jo suoraan, että etkö sinä vielä(kään) ole löytänyt ketään.

Tiedän, että elämäni sisältö on tiivistettävissä sanoihin: "lapset ja työ". Mitään erityistä ei joukkoon sovi. Mutta miksi minun pitäisi "löytää" joku? Entä jos haluankin tulla löydetyksi? Olla kerrankin se vähemmän aloitteellinen. Yletön vitsailu aiheella tosin on ihan hauskaa. Töissä heitettiin läppää aiheesta ruokalassa. Ja minä se tosiaan tykkään yhdestä työkaverista ja sen suorasanaisuudesta. Sai taas nauraa itselleen ihan satasella ja tuli taas sellainen olo, että vaikka usein totean: "I have no life", niin itse asiassa mun elämä on ihan jees.

Glögiä ja vanhaa tavaraa

Aloin lääkitä flunssaa -"muista juoda lämmintä"- kuumentamalla tetraglögiä. Hörpittyäni sitä pari kupillista imelyys alkoi ällöttää. Päätin lisätä maltillisesti imelyyttä tasaamaan terästystä, joka toivottavasti myös auttaa flunssan selättämisessä.

Tänään olen pariin otteeseen käväissyt järjestämässä läheisellä kirpparilla pöytää, jonne tyhjensin kaapeista tarpeettomaksi käynyttä tavaraa. Lasten vaatteita, omia vaatteita, astioita, koriste-esineitä jne. Jaan paikan parin ystävättäreni kanssa, lupasin pitää siisteydestä huolen, koska asun lähinnä. Jotain siellä näyttää käyneen kaupaksikin, mutta etenkin aikuisten vaatteet näyttävät jäävän myymättä. Paikka on meillä vielä vajaan viikon, päivittäin käyn tilannetta tarkastamassa. Huvittavaa muuten tuo ihmisten tapa hinnoitella. Meillä kaikilla on melko yhtenevä käsitys siitä, mitä kirpparitavara voi maksaa. Siis ystävättärilläni ja itselläni. Tänään, kun kiertelin katsomassa muiden pöytiä sain huomata, että monien myyjien hintataso oli jopa kymmenkertainen omiin hintoihimme verrattuna. Esim. Kappahlin jakkupuku (housut ja jakku), menneen vuosikymmenen väreissä, oli saanut hinnakseen 40 euroa. Itselläni oli myös vastaava Kappahlin jakkupuku, klassinen, aina muodikas väri ja hintaa 7 €. Kumpikohan tekee kaupat ensin? Itse en kyllä tuollaisesta vaatteesta kirpparilla neljääkymppiä maksaisi milloinkaan. Hyväkuntoisista lasten älytekstiileistä valmistetusta haalarista on jotain isompia summia tullut maksettua.

Lapset ovat minilomalla isällään, joten nyt on hyvää aikaa (ja tilaisuus) tarkastaa lelukasat, vaatekaapit ja astiahyllyt vielä kertaalleen siinä toivossa, että meille tulee edes hieman tilaa lisää tavaraa pursuileviin kaappeihin.

Päätin jo ennakkoon, että kaikki vaatteet, jotka jäävät myymättä saavat pikaisen kyydin SPR:n Kontin keräyslootaan. Yhtään riekaletta en kanna takaisin kotiin.

Renkaanvaihto

Ajoin tänään entisille kotikulmille. Olimme sopineet entisen mieheni kanssa, että hän vaihtaa autooni talvirenkaat samalla, kun vien lapset hänelle pidennetyksi viikonlopuksi.

Ajoimme aamupäivällä sinne lasten kanssa. Meitä tervehti syksyn lehtien peittämä tuttu piha ja osittain paljaat pihapuut. Tuli melkein suru puseroon. Niin tuttua, niin rakasta, niin menetettyä. Nielin itkut ja menimme sisään. Onneksi sisällä sentään moni asia on muuttunut, vaikka moni on pysynyt ennallaankin. Minun ei ehkä pitäisi vierailla siellä, kun se niin haikealta tuntuu.

Vuokra-asuminen on tapauksessani sikäli epämukavaa, että naapurit ovat heti seinän takana ja meillä ei ole omaa pihaa. Onhan se siunauskin, ettei tarvitse 'mitään' tehdä itse, mutta kyllä sitä joitain asioita kaipaakin. Syksyistä haravointia ja kompostointia, puuhastelua halkojen kanssa ja puusaunan löylyjä. Mutta taas ollaan siinä perimmäisessä asiassa, joka oli yksi syy eroon: kaipaan materialistisia asioita, interiööriä, miljöötä, taloudellista vakautta ja omakotitaloasumista. En entistä puolisoani. Vaikka tänään kiitoshalaus tuntuikin erityisen mukavalta. Hetkellisesti se tuntui taas kodilta.

Taisin yksin kotiin palatessani itkeä paluumatkalla hieman. Ainakin henkisesti. Flunssainen olo saa kaiken tuntumaan vielä hieman normaalia raskaammalta.

Kipeä ja väsynyt

Flunssa iski. Ei jaksa mitään.

Ärsyttävä työpäivä

Tänään oli todella rasittava työpäivä. Jotenkin tuntui, ettei mikään ole kivaa. Ehkä oma epäitsevarmuus uuteen pestiin liittyen nousi pintaan tai jokin muu sai kaiken tuntumaan vaikealta. Tuntui, että saan vain hitaasti asioita aikaan.

Olen runsaasti jäljessä aikatauluista.

Katkeruus

Katkeruus ei kanna hedelmää. Tai ainakin sen hedelmät ovat hyvin rumia. Pystynköhän elämään katkeroitumatta?

Nämä ajatukset tulivat mieleeni tänään kun pohdiskelin työkaverin irtisanomista ja siihen liittyneitä juttuja. Jotkut asiat saisivat jäädä kokematta.

Ajatuksia erosta ja yhteishuollosta

Olen lueskellut runsaasti eronneiden blogeja, artikkeleita lehdistä, kuunnellut radion pauhaamista ja katsellut dokumentteja eronneista ja arjesta lasten kanssa.

Lopulta koen olevani vallan onnellisessa asemassa. Suunnilleen asiat ovat alkaneet entisen miehen kanssa rullata. Voimme tavata riitelemättä, lapsiin liittyvistä asioista sopiminen on sujunut kohtuudella ja mitään isompia konflikteja noin muutenkaan en ainakaan muista enää vähään aikaan olleen.

Entiseni on fiksu, monessakin suhteessa. Hänen alkoholinkäytöstään minulla ei pahemmin ole sanottavaa. Hän viettää lasten kanssa mielellään aikaa ja teettää lapsilla jonkin verran kotitöitä ja touhuja. Minusta se on varmaan ihan tervettäkin.

Harrastuksiinsa hän edelleen uppoutuu antaumuksella jopa niin, että koen sen olevan välillä liioiteltua. Toisaalta nyt, kun olen riittävän etäällä, ajattelen, että vallitsevissa olosuhteissa se on ihan ymmärrettävää. Illat ilman lapsia ovat varsin hiljaisia ja onnettomia. Jos hänen elämässään harrastaminen jotain pelastaa, niin hyvä. Yhdessä asuessa se tuntui todella epäreilulta olla aina se, jonka tuli jäädä kotiin lasten kanssa eikä silloinkaan saanut poistua, kun hän oli paikalla. Hyvästi harrastukset minulla. Nyt, vaikka edelleen harrastusmahdollisuudet ovat rajoitetut itselläni, minua ei hänen harrastamisensa ärsytä. Paitsi joskus. Kun tapaamisia rukataan edelleen HÄNEN aikataulujensa mukaan. Mutta jos tämä homma muuten toimii niin hyvin jatkossa, kuin nyt on toiminut, voin ehkä tämän asian kanssa elää.

Jokunen vuosi eteenpäin ja lapseni eivät minua joka hetki tarvitse enää ja keskenäänkin sen hetken pärjäävät, että käyn salilla tai uimassa. Siihen asti menköön miten menee, kunhan ei tarvitse tapella ja homma sujuu.

Entinen mieheni jopa tapaa lapsia enemmän kuin tapaamissopimuksessa, haluaa lapsia useammaksi päiväksi ottaen liukumia tai järjestellen muuten. Välillä tapaamme ihan ohimennen vaikka yhteisellä kauppareissulla, jossain harrasteissa tai järjestetysti vaikka kahveella lasten kanssa. Niin kuin ennen. Ja minusta tämä toimii. Eivät omat tunteeni mitenkään erityisesti heilahtele näistä tapaamisista suuntaan eikä toiseen. Joskus ehkä haikeutta on jonkin verran. Olihan meillä paljon hyvääkin.

Yhteishuoltajuus tuntuu juuri nyt toimivalta, enkä koe syytä tavoitella yksinhuoltoa. Tiedonanto puolin ja toisin lasten asioihin liittyen on pelannut ja keskinäisiä "kasvatuskeskusteluja" käymme puhelimitse toisinaan.

Kun ajattelen missä tilanteessa olimme vuosi sitten ja millaista elämä on nyt, en voi kuin todeta olevani onnellisessa asemassa. Juuri nyt olen onnellinen.