Oon tunnoton

Jokunen viikko on mennyt. Tunteet ovat tasaantuneet. Olen varmasti ollut aidompi ja läsnäolevampi puoliso kuin aikoihin. Keskittynyt kodin laittamiseen ja remontin suunnitteluun. 

Känninen harharetki hoiti yhden asian pois päiväjärjestyksestä: kollegakiinnostus laantui jossain määrin. Säikähdys riitti tappamaan enimmät laineet. Täysin ilmeistä, ettei työihastus kokonaan kuollut ole. Mutta luvattomalla tiellä poikkeaminen sai minut tajuamaan, mitä mulla on vaakakupissa. Nyt sitten oma panos on suunnattu siihen, että se säilyy, ettei se järky enempää. 

Olen ollut sikäli oman mieleni kanssa tasapainossa, etten juuri muistele tuon synkän illan tapahtumia. Tai edes muista. Muuta kuin sen, ettei touhu lopulta ollut kovin kaksista humalatilan takia. Parempaan suoritukseen pystyn koska vaan kotona arkena. Seksi kotona on ollut ihanaa.

Olenko tunnoton, kun ei ole edes juurikaan huono omatunto. Tältäkö se tuntuu niistä, jotka pettävät usein? Ei juuri miltään?

Ei sitä koskaan tapahtunutkaan

Olen alkanut unohtaa. Haluan unohtaa. On kuin sitä yötä ei olisi ollut koskaan. Toisinaan, pieniksi hetkiksi, se nousee mieleen, mutta valtaosan ajasta en muista koko juttua. As if it never happened. Kertoo siitä, ettei se minulle mitään merkinnyt ja varmaan siitäkin, etten oikeasti kunnolla muista. 

Olen muutenkin sielultani rauhoittunut. Tuo yö säikäytti minut ajattelemaan, mitä on tapahtumassa. Jos en pidä varaani - jos emme pidä varaamme - minut/meidät hukka perii. Jään yksin arkeen, hän yksin elämäänsä. Irrallisina, sitoutumattomina, uuden edessä. Ja se ajatus ei tunnu hyvältä. Kollegaihastus tuntuu asettuneen mittasuhteisiinsa. Ei se kadonnut ole ja arvostan häntä edelleen valtavasti, mutta myös heräsin paremmin siihen, mitä minulla on. Mitä en sitten kuitenkaan halua heittää menemään. 

Juttelimme avopuolison kanssa jonkin verran tulevaisuudesta. Kerroin avoimesti miettineeni eroa, tulevaisuuden ja tavoitteiden puutetta. Suuntaa. Jotain orastavaa toivoa heräsi. Ajatus siitä, että hän rakastaa minua enemmän kuin ansaitsen koskaan. Miten sille voisi sanoa ei? Hylätä sen ja hypätä tyhjään. Ehkäpä on hyvä hetki vain odottaa.

Ei mitään

Muutama yö meni worst case scenarioita päässä pyörittäessä. En nukkunut kunnolla ja keskittymiskyky oli nollissa muutenkin. Torstaina olin jo ihan lopussa. Illalla päädyin juttelemaan kaverin- toivottavasti ystävän- kanssa. Tuntui ripittäytymiseltä. Avauduin ihan suoraan miten päin vittua maanantai meni. Juttelin myöhemmin vielä vanhemman ja viisaamman ystävän kanssa myös. Kaikilta sama neuvo. Älä tee mitään kun ei ole pakko. Älä murehdi sitä, mitä ei ole tapahtunut. 

Äläkä ainakaan tunnusta mitään. Omilta harteilta painon siirtäminen toiselle, tuskan aiheuttaminen, itsetunnon heikentäminen ja vertailtavaksi asettaminen - miksi minä haluaisin tehdä sellaista henkilölle josta välitän jonkin sellaisen takia, jolla ei ollut mitään merkitystä? 

Vitun tyhmää

Liian monta olutta. Vahvaa. Levoton mieli ja tarve tehdä jokin irtiotto. Huonoa seuraa ja helvetin typeriä kännisen valintoja.

Olisi nyt edes sitä kuuluisaa humalaisen tuuria, ettei tää soppa leviä täysin käsiin. 

Joutuu tässä jokusen viikon nyt hajoilemaan asian kanssa. Kuukauden ehkä. Luoja, anna olla onni myötä.

Tunne siitä, että nyt voi siirtyä eteenpäin kollegaihastumisen takaa parisuhteen rakentamiseen taas ja elämän tasapainottamiseen, on vahva. Jos tästä sekoilusta ei tule negatiivisia jatkoja, niin tästä voi olla jopa apua. 

Mutta edelleen voi vain ihmetellä hiljaa itselleen, miten typerä sitä voikaan olla - vastuutonta tuo touhu, vaikka vastuullisuuteen oli kaikki eväät.

Tiivistä nyt tämä fiilis otsikkoon?

Koko viikonloppu on mennyt huterissa fiilareissa. Mun sydän ei oo enää täysillä mukana tässä. Se on jossain joron jäljillä. 

Huomenna oon taas reissussa. Saan seuraksi vanhan tutun, jota en oo moneen vuoteen nähnyt. Kiva päästä juttelemaan, päätin ennakkoon pyrkiä kuuntelemaan paljon enemmän kuin puhumaan. Hänellä työkuviot meni isosti uusiksi hetki sitten ja parhaassa tapauksessa olen sopivasti etäinen juttukaveriksi. 

Sisällä kuohuu. Ajatukset karkailevat. Mun tunteiden kohde antoi ymmärtää rivien välistä, ettei ole valmis suhteeseen nyt. Entäs myöhemmin? Päässä soivat Anna Erikssonin "Kuka saa sut nyt?" -biisin sanat. Mun pitäis voida luottaa siihen, että jos meidän on määrä olla yhdessä, niin tulee käymään. On caan helvetin vaikea olla tekemättä jotain.

Samalla mietin, miten voin olla niin tunteeton kotona. Olenhan sentään rakastanut avopuolisoa. Vai olenko oikeasti?

Tänään hän mainitsi jonkun asian kohdalla, että 'ensi kesänä sitten' ja mulla pääsi melkein itku. Mun sydän on jo niin sanonut itsensä irti tästä, etten tiedä onko meillä yhteinen kesä vai ei. Tuntuu pahalta.

Tyttärestäkin kasvaa nuori neiti koko ajan. Millaisia elämänohjeita mun pitäisi pystyä antamaan, kun en tunnu osaavan itsekään elää.

Minäkin haluan

Huoh. Juttelin tänään kollegan kanssa. Hän oli ihastunut palavasti toiseen yhteiseen kollegaamme ja tunne olikin sitten osoittautunut molemminpuoliseksi. 

Hän oli jo aiemmin eronnut omasta avomiehestään ja lopulta tuo toinen kollega oli sitten eronnut omasta - vastavihitystä - vaimostaan. Nyt nuo kaksi kollegaa elävät suhteen alkuhuumaa ja vaikuttavat hyvin onnellisilta. 

Tuli kyllä sellainen olo, että miksi minäkin en voisi saada sitä samaa? Vai onko tämä mun tunne liian yksipuolinen?

Tunnen itseni toisarvoiseksi. Vähäisemmäksi. 

Illallinen

Juttelin illallisella tyttökaverin kanssa. Käytiin läpi tilannetta monesta suunnasta tän mun fiiliksen suhteen. On täysin ilmeistä, että kaikki näkee mun työkaveriin ihastumisen ihan täysin läpi.

Se mitä kukaan muu ei tiedä, on se, että tuo työkaveri on jo eronnut omasta puolisostaan. Kukaan muu ei tiedä. Mä oon tän fiiliksen ja tuskan kanssa ihan yksin.

Tuntui siis melko paskamaiselta yrittää ympäripyöreästi selittää eilen, että joo oon ihastunut ja joo, sitä ei kannata nyt ääneen sanoa ko henkilölle "ettei se nyt vaan ymmärrä sitä väärin" "ettei se vaan tee epäkypsiä päätöksiä". Teki mieli huutaa ääneen, että se on omat päätöksensä tehnyt jo ja mä oon se onneton, joka nyt pelkää kaiken aikaa, että tilaisuus menee sivu suun. Että nyt pitäisi toimia, ennen kuin olen jo menettänyt hänet jollekulle toiselle. Mutta minä olen lojaali hänelle antamalleni lupaukselle ja kärsin koko fiiliksen yksin.

Aika puusilmä pitää kyllä tuon miehenkin olla, jos ei tajua miten lääpällään olen häneen. Minusta tuntuu, että hän vetäytyy aina vain kauemmas. Vihjeet menevät ohi tai hän ei halua olla huomaavinaan niitä. Yritän selittää itselleni, että se olisi vain suojeluvaistoa häneltä. Ujoutta ja vetäytymistä omaan kuoreen, kun tietää minun olevan varattu. Ja samaan aikaan pelkään ihan helvetisti sen olevan sitä, ettei hän todellisuudessa välitä minusta samoin kuin minä hänestä.

Rakkaus

Mä oon rakastunut. Mitä enemmän oon, sen kurjemmalta tuntuu. Tuntuu, että toinen vaan etääntyy lisää. Ei ole niin tiiviisti mun kanssa kuin haluaisin. 

Ujo?

En tiedä. Mutta vittu että mä haluan, HALUAN, haluan olla rakkauden kohde. Täysillä. Ehdoitta. Rakastaa. Suudella. Panna.

Ei osu, ei millään

No voihan paska. Pääministeri puhui Suomen huonosta jamasta. Olisin innokkaana halunnut jutella puheesta, näkökulmista ja fiiliksistä puolison kanssa. Mutta vittu - ei sitä kiinnostanut pätkääkään. Nopeasti vaan pelaamaan jotain typerää tietsikkapeliä. 

Tämä on lopun alkua. We are not gonna survive this. Ihan sama onko joku työpaikan ihanuus kiinnostunut minusta vai ei. Tää suhde ei riitä tyydyttämään mun tarpeita enää. I'll give it max 6 months. Sorry.

Lähettämätön viesti

Kiitos seurasta. Vaikea olla pitämättä sinusta vielä enemmän.

Tiedän, etten yllä tasollesi, mutta tekisin sinut onnellisemmaksi kuin voit kuvitellakaan.

Sen verran on elettyä elämää takana, että tiedän milloin kohdalla on todellinen helmi.

Toivon sydämestäni, että löydät vielä jonkun, joka arvostaa sinua niin kuin minä.

Olet ehkä parasta ikinä ja minun sydämeni murtuu siitä, etten voi käyttää loppuelämäni jokaista päivää sen osoittamiseen.