Pyhän kyyneleet

Vietin viime yönä yli 3 tuntia puhelimessa K:n kanssa. Ei mikään ihan paras keskustelu, mutta ehkä sekin piti käydä. Keskusteltiin hänen keskeneräisistä asioistaan ja ylipäänsä monesta jutusta ja mua alkoi jossain vaiheessa v***ttaa ja turhauttaa. Puhelu loppui ihan ok, mutta ei enää niin kivasti kuin ois toivonut. Tänä aamuna oli tosi paska olo väsymyksen takia ja morkkis muutamasta punkkulasillisesta ja järjettömästä määrästä sipsejä, karkkeja ja suolakeksi/juustoyhdistelmiä, jotka saavat kropan tuntumaan kymmenen vuotta vanhemmalta.

Ensimmäisen kerran sydämeen astui aidosti tunne, että K:n ja mun juttu ei ehkä ole luotu onnistumaan eikä ehkä sittenkään kestä "kunnes kuolema erottaa". Minusta ei ehkä löydykään niin paljon rakkautta ja ymmärtäväisyyttä kuin toivoisin. Taidan edelleen olla liian itsekäs.

"Ootko sinä vielä tulossa tänne?" K kysyi. Ihan pienen hetken tunsin halua sanoa: "Taitaa olla parempi jäädä kotiin." En kuitenkaan ole valmis sanomaan niin. Taidan pelätä, että se päivä on tulossa ja samalla toivon, että tämän päivän tunne menisi ohi. Ehkä minä en koskaan ole niin eheä, että voisin sanoa jollekulle: "Tulen ja jään, enkä koskaan tahdo pois."

Bileet

Ensi viikon kokkareihin sain seuraa hyvästä kaverista. En siitä frendistä, jota ajattelin, mutta eräästä komeasta hepusta kuitenkin. Mahtavaa mennä deitin kanssa. Ehdotin kokkareita K:lle, mutta hänelle se ei käynyt. Tuleepahan testattua (tunnen itseni tosi pahaksi ja laskelmoivaksi ihmiseksi...) kuinka mustasukkainen K on.

Toistaiseksi kaikki keskustelut, joita olen hänen kanssaan käynyt, ovat olleet uskomattomia. Hän tosiaan koettaa vakuuttaa minut siitä, että on hyvä mies, pitää huolta, välittää ja rakastaa. Eilen kävimme hellyttävän keskustelun siitä, millaista voisi olla asua yhdessä. Huomasin, ettei hän kovin vahvasti uskaltanut sitä esittää, mutta rivien välistä luin kyllä, että se on hänen mielessään vahvasti liikkunut.

Olisi mukavaa jutella siitä asiasta lisää hänen kanssaan.

Smile

Smile though your heart is aching
Smile even though it's breaking
When there are clouds in the sky, you'll get by
If you smile through your fear and sorrow
Smile and maybe tomorrow
You'll see the sun come shining through for you

Light up your face with gladness
Hide every trace of sadness
Although a tear may be ever so near
That's the time you must keep on trying
Smile, what's the use of crying?
You'll find that life is still worthwhile
If you just smile

That's the time you must keep on trying
Smile, what's the use of crying?
You'll find that life is still worthwhile
If you just smile

Tunteet pinnassa

Onhan se mukavaa kuulla toiselta, että hän on järjettömän ihastunut minuun heti ensi tapaamisesta alkaen. Ja että tunne syvenee tapaamisesta toiseen, niin että lopulta on pakottava ikävä jo silloin, kun on jo toisen kanssa, kun tietää, ettei voi jäädä. K on tosiaan järjettömän ihastunut, ehkä jopa uskaltaisin sanoa hänen olevan rakastunut.

Itselläni olo on vähän hankalampi. Epäilyttää hänen sitoutumisensa, koska on hänellä keskeneräisiä asioita exänsä suuntaan. Lisäksi vielä arveluttaa oma kyky sitoutua myös, entä jos tosiaankaan en ole valmis vakiintumaan. Entä jos en halua ketään sanomaan minulle, mitä voin tai en voi tehdä? Kuitenkin K on niin ihana, että ehdottomasti haluan hänen kanssaan olla niin kauan ja paljon kuin se tuntuu siltä, ettei hän rajoita minua tai yritä sanoa minulle millainen minun tulisi olla. Nautin niin kauan kuin voin.

Kohtaaminen

Eilen se kävi. Ex toi lapsia ja oli juuri lähdössä, kun K tuli. Siinä sitten miehet toisilleen paiskaavat kättä ovensuussa ilman sen suurempia esittelyitä minun puoleltani. Tunsin itseni sairaaksi koko illan. Vieläkin oikeastaan vähän.

Menin ihan syväjäähän kohtaamisesta ja minua alkoi pelottaa mahdolliset seuraamukset. Enhän minä voi, eikä ole mitään järjellistä syytäkään piilotella seurustelukumppaniani, mutta silti en olisi halunnut tuollaista kohtaamista. En en ja en. Mutta ex siis toi lapset sovitusta aikataulusta ensin kaksi tuntia ja sitten uudelleen sovitusta aikataulusta lähes tunnin myöhässä. En minä K:ta olisi voinut hankeenkaan piilottaa. Tunsin itseni niin naurettavaksi oman pelkoni edessä, että minua alkoi raivostuttaa ja lopulta tuntui, että jokainen lihas kehossani oli yhtenä raivokkaana kimppuna luiden ympärillä ja tajusin olevani kireä kuin viulunkieli siksi, että oma reaktioni exään sai minut ärsyyntymään. Minun ei pidä häntä enää pelätä eikä tarvitse hänen mielipiteistään välittää.

Kuten arvelinkin, K suhtautui asiaan rauhallisesti, tukien ja herkästi. Exästä en tiedä. (Ahdistaa ihan järjettömästi.) Asiaa ei juurikaan auta se, että toinen lapsista kertoi isän tukistaneen häntä vierailun aikana. Masentavaa, mutta joudun senkin asian ottamaan puheeksi. Toivottavasti näitä kertoja ei tule lisää, mutta nyt se pelko sitten asuu jo minussa. Syvässä.

Tunnustuksia

R-sanat hiipivät käyttöön. Ne vain tulevat, mikään muu ei tunnu oikealta.

Nimeäminen

Olen miettinyt millä nimellä kutsuisin tapaamaani miestä täällä blogissa. Jotenkin todella vaikea ajatus. Mr M sai nimensä erään lempinimen mukaan, jota hänestä tai oikeammin eräästä osasta hänessä tapasin käyttää. (Nam, edelleen muistan).

Nuorukainen sai kuvaavan ilmaisun ja urheilijapoika myös.

Nyt nimen antaminen tuntuu vaikealta. Miksi? Ehkä siksi, että on niin vaikea löytää sopivaa ilmausta. Monet miettimäni tuntuvat liian laimeilta tai arkipäiväisiltä. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, mutta vain yksi virallinen. Ehkä minun virallinen nimeni hänelle on K. Mielikuvituksettomalta sekin tuntuu, mutta kovin pitkää nimeä en kuitenkaan jaksaisi toistuvasti kirjoittaa ja toisaalta tuo kuvaa hänen ominaisuuksiaan. Korrekti, kohtelias, kiusoitteleva, komea, kuriton (kyllä jotenkin sitäkin korrektiudesta huolimatta), kasvattaja, koti-isä, kultainen, kaappari (sillä minut on kaapattu pois vakiintuneesta "olen työssäkäyvä sinkkuäiti, no life-no honey"-elämästä).

Ole hyvä, K. Vietetään tänään tavatessamme sitten vaikkapa juhlahetki nimeämisesi kunniaksi, vaikket sitä tiedäkään.

Tekstiviesti vailla vertaa

Kaveri lähetti vitsikkään tekstarin, johon toisessa tilanteessa olisin vastannut kutsulla. Nyt kuitenkin vastasin tilanteeni muuttuneen. Huvittavaa sikäli, että ei niin pitkäkään aika sitten lähestyin häntä samankaltaisella pyynnöllä, mutta silloin hän oli tahollaan varattu. Talk about bad timing. Ensimmäiseksi ajattelin: "where were you when I needed you most", mutta sitten alkoi vain huvittaa. Ja sisälleni tuli mukava tunne siitä, että kieltäydyn mielelläni tapaamani miehen takia. Kieltäydyn siksi, että itse haluan niin. Kieltäydyn, koska olen ihastununut. (Ei, en pysty vielä kirjoittamaan sitä r-alkuista sanaa, vaikka melkein jo meinasin).

Uusi alku?

Hän tuli jo iltapäivällä. Valmistelimme yhdessä ruokaa ja saunoimme ruoan ollessa uunissa. Söimme hyvin ja joimme punaviiniä. Juttelimme, juttelimme loputtomasti, mutta silti tuntui, että aika kuluu ihan liian nopeasti. Katselimme rakettien räiskettä, mutta vielä enemmän toisiamme lähietäisyydeltä. Sylikkäin nukkuminen oli ihanaa ja kiireetön yhdessä herääminen vielä ihanampaa. Vietimme ihanan päivän, puhuimme tunteistamme ja annoimme kehojemme puhua omaa kieltään. Minä tiedän ja samaan aikaan en. Minä haluan ja samaan aikaan pelkään. Tämä ei tunnu todelta. Onko alkamassa jotain vai huijaanko vain itseäni.

Joka tapauksessa hän saa minut tuntemaan itseni naiselliseksi, prinsessaksi. Kukapa sellaisesta ei pitäisi?

Niin paljon niin lyhyessä ajassa

Huh. Miten äkkiä suhde vakiintua seurusteluksi? Olemme tavanneet toki jo useita kertoja ja selvää on, että molemminpuolista tunnetta löytyy. Tahdomme tavata uudelleen ja puheeseen on jo hiipinyt ilmaus "me". Silti minulle tuntuu tulevan rimakauhu siitä, että joutuisin sanomaan jossain seurustelevani. Ok, tapailen jotakuta. Ok, en tapaile ketään muuta samalla tavalla suhdemielessä. Mutta olenko siltikään valmis sitoutumaan yhteisen tulevaisuuden suunnitteluun? En taida olla. Ehkäpä minun ei pidäkään ajatella asioita niin pitkälle, vaan koettaa nauttia tästä ajasta, jolloin tapailemme ja koetamme saada tuntumaa toisiimme. Eihän tässä nyt yhteen olla muuttamassa sentään.

Hän pohti ääneen, miten voimakkaita sanoja voi käyttää tuntemuksistaan tässä suhteen vaiheessa. Hän päätyi sanomaan, että pitää minusta ja seurastani todella, todella, TODELLA paljon. Kuvaavaa. Itse sanoisin, että pidän paljon ja missään nimessä en luopuisi seuraavasta sovitusta tapaamisesta. Hmmm. Mikä on tarpeeksi? Ikävä kuitenkin hiipii pintaan ja tarve nähdä on ilmeinen. Viestit saavat jotain sisällä liikahtamaan ja niiden saapumista odottaa.

Sisarellenikin hänet tuli esiteltyä puolivahingossa tai melkein tarkoituksella, kun sattuivat samaan aikaan kahville luokseni. Sisaren ytimekäs tekstarikommentti oli: "AAAUUUUU mikä mies! Todellinen löytö!". Häntäkö minä olen etsinyt?