Niinkö ne erot tehdään? Pistetään vain paperit vetämään ja katsotaan sitten miten käy? Kuinka kauan sitä voi vetkutella ja yrittää minimoida riskit ja saada yhteisymmärryksen eroon? Ehkä sitä yhteisymmärrystä ei koskaan tulekaan tässä asiassa miehen kanssa? Hän vaan haluaisi edelleen "pitää" minut. Mutta minua ei voi omistaa.
Minun on saatava mennä. Mutta menetänkö minä lapset? En voi ajatella edes sitä vaihtoehtoa, kun alkaa jo ahdistaa niin paljon ja joudun turvautumaan terapiaan.
Lapset, minun silmäteräni ja elämäni ilot. Sain lohtua siitä, että väsymyksen, kyvyttömyyden ja uupumuksen tunteet johtuvat (osittain) henkisestä väkivallasta ja siihen uupumisesta, eikä siitä, että olisin oikeasti uupunut lapsiin.
Onneksi työt alkoivat. Olen ollut kyllä aika kyvytön tekemään mitään järkevää, mutta mukana hengaillaan ja töissä sentään on ihania ihmisiä.
Ehkäpä tämä tästä. Ilmeisesti minun on lakattava ajattelemasta mitään helppoja tapoja ratkaista avioliiton päättyminen. On vain runtattava prosessi liikkeelle ja koetettava selvitä niistä henkisistä ja taloudellisista haasteista, joita siitä seuraa.
Helppoa avioeroa ei taida olla olemassakaan. Pelkään miehen reaktioita ja sitä miten hankalaksi hän yhteisen elämän vielä tekee. Keljuttaa, kun taloremontti on kesken ja pienillä ponnistuksilla siitä saisi kuitenkin ihan siistiä jälkeä ja paremman hinnan. Tietysti miehellä voi olla taka-ajatus, että taloa ei rempatakaan kovin paljon ja saadaan alhainen hinta-arvio ja hän voi edullisesti lunastaa talon itselleen ja minä joudun lähtemään pienemmällä pääomalla erilleen. Mutta jollain aikavälillä tästä asiasta tulee minulle myös aivan samantekevä, koska muutoin en vaan enää kestä.
29.7.2008
Ja tämä vielä
KIINNI JÄIT!!
Koska luet tätä tekstiä,niin se tarkoittaa,että sinun täytyy kommentoida minulle jotakin. Kommentoi ihan mitä itse haluat , kunhan vain teet sen.Laita tämä teksti sitten omaan blogiisi ja nappaa kiinni kaikki blogiasi lukevat.
Tosiaan, en usko täällä hirmuista trafiikkia olevan, koska en ole blogiani minnekään listoille ilmoitellut. Mutta aina silloin tällöin tänne joku eksyy. Kommentit ovat tervetulleita =)
Koska luet tätä tekstiä,niin se tarkoittaa,että sinun täytyy kommentoida minulle jotakin. Kommentoi ihan mitä itse haluat , kunhan vain teet sen.Laita tämä teksti sitten omaan blogiisi ja nappaa kiinni kaikki blogiasi lukevat.
Tosiaan, en usko täällä hirmuista trafiikkia olevan, koska en ole blogiani minnekään listoille ilmoitellut. Mutta aina silloin tällöin tänne joku eksyy. Kommentit ovat tervetulleita =)
Olenko hullu vai hänkö se on
Taidan alkaa olla loppuunpalanut. Ihastumisen tunne siivitti minua kevään ja antoi voimia pitää kiinni erounelmasta. Nyt kun ero pitäisi saada toteutettua ilman ylimääräistä ihastuspiristystä, taidan alkaa olla masentunut.
Minun pitäisi jaksaa ponnistaa se eroprosessi liikkeelle ja se tuntuu raskaalta, kun mies ei tee asiaa helpoksi. Sain pientä helpotusta tästä.
Aloin uskoa, että perheessämme on kaksi päästään sekaisin olevaa henkilöä, joista toinen on ehkä vielä vähän enemmän sekaisin. Ja niin se on. Mutta se eniten sekaisin oleva en ole minä. Kaikki tekoni ja tuntemukseni saavat tukea oppaasta. Olen erityisesti henkisen väkivallan uhri ja sen vaikutukset tuntuvat koko ajan.
Resurgam!
Minun pitäisi jaksaa ponnistaa se eroprosessi liikkeelle ja se tuntuu raskaalta, kun mies ei tee asiaa helpoksi. Sain pientä helpotusta tästä.
Aloin uskoa, että perheessämme on kaksi päästään sekaisin olevaa henkilöä, joista toinen on ehkä vielä vähän enemmän sekaisin. Ja niin se on. Mutta se eniten sekaisin oleva en ole minä. Kaikki tekoni ja tuntemukseni saavat tukea oppaasta. Olen erityisesti henkisen väkivallan uhri ja sen vaikutukset tuntuvat koko ajan.
Resurgam!
27.7.2008
Suru
Jos suruun voisi kuolla, niin olisinko nyt niin surullinen, että kuolisin.
Vaikka muuta tahtoisin, niin on aika mennä.
Miksi elämän piti tulla näin raskaaksi ja vaikeaksi. Kuka minua voi auttaa?
Vaikka muuta tahtoisin, niin on aika mennä.
Miksi elämän piti tulla näin raskaaksi ja vaikeaksi. Kuka minua voi auttaa?
24.7.2008
Ehdotus
Mies ehdotti, että hän jäisi asumaan omistamaamme taloon lasten kanssa. Saisin tavata lapsia viikonloppuisin. Voisin muuttaa pois kokonaan mahdollisimman pian ja sitä kaipaamaani omaa aikaa. Lapset saisivat pitää kaikki kaverinsa, tutun päivähoidon ja hän saisi jäädä asumaan taloon, josta ei halua luopua.
EI VAAN KÄY. Pelkään, että tuo ratkaisu vieroittaisi minut pysyvästi lasten elämästä viimeistään siinä vaiheessa, kun mies löytää uuden kumppanin. Lisäksi se antaisi miehelle mahdollisuuden päättää esim. muuttaa kotiseudulleen lasten kanssa ja minä jäisin jälkeen tai olisin pakotettu lasten vuoksi seuraamaan. Tuntuu ihan sietämättömältä ajatukselta muutoinkin, että alle kouluikäisten lasten pitäisi erota äidistään ja mieheni saisi jäädä asumaan lasten kanssa "leikkimään kotia" entiseen malliin. Minusta tulisi se pahis, joka jätti perheen ja lähti menemään, vaikka oikeasti eron syy on miehen väkivaltaisuus.
Voi miksi en hakeutunut viimeisimmän pahoinpitelyn jälkeen lääkärin hoitoon ja hankkinut todistusta? Saatanan tyhmä ämmä olen.
Pelästyin miehen ehdotusta (jonka pelkään muuttuvan vaatimukseksi) niin paljon, että ajattelin jo peruuttaa koko saamarin avioeroprosessin ja alkaa leikkiä kotia koko porukalla. Mutta eihän se onnistuisi. Minä en vaan enää voi pakottaa itseäni rakastamaan häntä. Enhän?
EI VAAN KÄY. Pelkään, että tuo ratkaisu vieroittaisi minut pysyvästi lasten elämästä viimeistään siinä vaiheessa, kun mies löytää uuden kumppanin. Lisäksi se antaisi miehelle mahdollisuuden päättää esim. muuttaa kotiseudulleen lasten kanssa ja minä jäisin jälkeen tai olisin pakotettu lasten vuoksi seuraamaan. Tuntuu ihan sietämättömältä ajatukselta muutoinkin, että alle kouluikäisten lasten pitäisi erota äidistään ja mieheni saisi jäädä asumaan lasten kanssa "leikkimään kotia" entiseen malliin. Minusta tulisi se pahis, joka jätti perheen ja lähti menemään, vaikka oikeasti eron syy on miehen väkivaltaisuus.
Voi miksi en hakeutunut viimeisimmän pahoinpitelyn jälkeen lääkärin hoitoon ja hankkinut todistusta? Saatanan tyhmä ämmä olen.
Pelästyin miehen ehdotusta (jonka pelkään muuttuvan vaatimukseksi) niin paljon, että ajattelin jo peruuttaa koko saamarin avioeroprosessin ja alkaa leikkiä kotia koko porukalla. Mutta eihän se onnistuisi. Minä en vaan enää voi pakottaa itseäni rakastamaan häntä. Enhän?
23.7.2008
Vettä virrannut
Sanotaan, että paljon pitää vettä virrata sillan ali, ennen kuin jotkut muistot huuhtoutuvat.
Paljon tosiaan.
Jätin avioeropaperit allekirjoitettuina miehelleni.Olen muutaman päivän poissa, joten hänellä on nyt aikaa ajatella asioita omista lähtökohdistaan. Toivottavasti hänkin vetää nimensä alle. Muutoin haen eroa yksin. En tiedä onko sillä merkitystä minkään kannalta. Emme oikein saaneet keskusteluyhteyttä. Jotain keskustelua kävimme, mutta tuloksetonta. Minulla ei ole motivaatiota yrittää mitään muuta, kuin erota niin järkevästi kuin mahdollista. Koetan puhua ääneen siitä, että monenlaisia tunteita varmasti tulee, riitojakin ja katkeruutta. Mutta ei annettaisi niiden tunteiden tulla väliin, kun yritetään tulevaisuutta rakentaa. Käsitellään ne, mutta eletään eteenpäin.
Miksi en sitten osaa ajatella samoin ja jatkaa avioliitossa? Niin paljon ei vettä taida ollakaan, että antaisin itseni vielä kerran unohtaa väkivallan? Tai vaietun uskottomuuteni?
Säälin puolisoani. Hänen mallinsa käytökseen tulevat kotoa. Sain selville, että hänen vanhemmillaan on myös menneisyydesssään pahoinpitelyepisodeja. En tosin kovin tarkalla tasolla. Taitaa olla niin, että tämä meidän eromme repii sielläkin vanhat haavat auki.
Onko tällä kaikella jokin tarkoitus, jonka ymmärtää myöhemmin? Vai onko tämä vain osa elämän ikuista virtaa, jonka suuntaa kuitenkin omilla valinnoillamme vaikutamme?
Paljon tosiaan.
Jätin avioeropaperit allekirjoitettuina miehelleni.Olen muutaman päivän poissa, joten hänellä on nyt aikaa ajatella asioita omista lähtökohdistaan. Toivottavasti hänkin vetää nimensä alle. Muutoin haen eroa yksin. En tiedä onko sillä merkitystä minkään kannalta. Emme oikein saaneet keskusteluyhteyttä. Jotain keskustelua kävimme, mutta tuloksetonta. Minulla ei ole motivaatiota yrittää mitään muuta, kuin erota niin järkevästi kuin mahdollista. Koetan puhua ääneen siitä, että monenlaisia tunteita varmasti tulee, riitojakin ja katkeruutta. Mutta ei annettaisi niiden tunteiden tulla väliin, kun yritetään tulevaisuutta rakentaa. Käsitellään ne, mutta eletään eteenpäin.
Miksi en sitten osaa ajatella samoin ja jatkaa avioliitossa? Niin paljon ei vettä taida ollakaan, että antaisin itseni vielä kerran unohtaa väkivallan? Tai vaietun uskottomuuteni?
Säälin puolisoani. Hänen mallinsa käytökseen tulevat kotoa. Sain selville, että hänen vanhemmillaan on myös menneisyydesssään pahoinpitelyepisodeja. En tosin kovin tarkalla tasolla. Taitaa olla niin, että tämä meidän eromme repii sielläkin vanhat haavat auki.
Onko tällä kaikella jokin tarkoitus, jonka ymmärtää myöhemmin? Vai onko tämä vain osa elämän ikuista virtaa, jonka suuntaa kuitenkin omilla valinnoillamme vaikutamme?
19.7.2008
Surullinen tieto
Eräs ihminen nukkui tänä aamuna pois. En häntä tuntenut, mutta kuitenkin hänen kohtalonsa tuli tietooni. Tunnen suurta surua. En ehkä hänen vuokseen, joka nukkui pois, mutta niiden vuoksi, jotka jäivät jälkeen suremaan. Yhdelle, jonka elämään olen vaikuttanut hänen tietämättään, menetys on erityisen suuri. Otan osaa.
Ihmissuhteen menettäminen sattuu. Myös silloin kun menetys on lähinnä sitä, että suhde muuttaa muotoaan.
Ihmissuhteen menettäminen sattuu. Myös silloin kun menetys on lähinnä sitä, että suhde muuttaa muotoaan.
Uusi tuttavuus
Hassua. Yöllä tulin kirjoittaneeksi pitkien keskustelujen päätteeksi siitä, miten jotkut ovat niin läsnä. Se on niin totta. Tuo uusi tuttavuus oli kiinnostunut minusta. Se on hämmentävää huomata. Johtuuko se tosiaan minusta? Lähetänkö jotain värinöitä ihan todella? En minä hänestä erityisemmin kiinnostunut, ihan mukavalta vaikuttava tyyppi kuitenkin. Ja tosiaan taito olla läsnä.
Ihmettelin vähän, kun hän tuli äijien saunasessiosta ikään kuin kesken pois. Oli kertonut tulevansa pitämään minulle seuraa ja juttelemaan. Kyseli kaikkea ja vaikutti olevan hyvin kiinnostunut suhteemme tilasta (tiesivät jo tullessaan, ettei meillä mikään idylli ole). Jossain vaiheessa halusi välttämättä sähköpostiosoitteeni ja laittoi viestinkin. Mainitsi sivulauseessa, että onhan tässä kiinnostuksessa myös se yksi puoli: "niin kuin kaikilla miehillä". En ottautunut tuohon replaan mitenkään, vaikka jossain toisessa tilanteessa olisin saattanut pikkuflirtillä vastata.
En usko, että hänen kanssaan erityisemmin alan kirjoitella. Mutta aina tuollainen ihminen, joka on läsnä ja kiinnostunut, on mielenkiintoa herättävä. Miten minun polulleni nyt osuukin noita ihmisiä, jotka ovat niin auttavaisia ja hyviä kuuntelemaan? Osaankohan minä olla jollekulle sellainen jos joku sitä tarvitsee vai olenko juuri nyt itsekkään itseparantamisen tarpeessa?
Ihmettelin vähän, kun hän tuli äijien saunasessiosta ikään kuin kesken pois. Oli kertonut tulevansa pitämään minulle seuraa ja juttelemaan. Kyseli kaikkea ja vaikutti olevan hyvin kiinnostunut suhteemme tilasta (tiesivät jo tullessaan, ettei meillä mikään idylli ole). Jossain vaiheessa halusi välttämättä sähköpostiosoitteeni ja laittoi viestinkin. Mainitsi sivulauseessa, että onhan tässä kiinnostuksessa myös se yksi puoli: "niin kuin kaikilla miehillä". En ottautunut tuohon replaan mitenkään, vaikka jossain toisessa tilanteessa olisin saattanut pikkuflirtillä vastata.
En usko, että hänen kanssaan erityisemmin alan kirjoitella. Mutta aina tuollainen ihminen, joka on läsnä ja kiinnostunut, on mielenkiintoa herättävä. Miten minun polulleni nyt osuukin noita ihmisiä, jotka ovat niin auttavaisia ja hyviä kuuntelemaan? Osaankohan minä olla jollekulle sellainen jos joku sitä tarvitsee vai olenko juuri nyt itsekkään itseparantamisen tarpeessa?
18.7.2008
Vierailu
Tänään emme varmastikaan saa asioita keskusteltua. Miehelle tulee pari kaveria tänne viikonlopun viettoon. Toisen heistä olen tavannut ennenkin, mukava tyyppi. Toinen on uusi tuttavuus. Huomasin ajattelevani uudesta tuttavuudesta vähän sekavia ajatuksia ennakkoon. Lähinnä mietin siis "sinkkusilmälasejani" ja sitä, että millaisiahan värinöitä sitä tulee tahattomastikin lähettäneeksi. No, tapaaminen voi kyllä liennyttää ennakkojännityksen. Muutoinkin luulen, että äijät saavat touhuta mitä haluavat ja itse keskityn lähinnä remonttihommaan. Ehkä innostun osallistumaan ruoanvalmistukseen. Aiemmin se olisi ihan sopimattakin kuulunut minun hommiini, eikä edes vastentahtoisiin sellaisiin. Nyt tuntuu, että en ainakaan erikseen sopimatta ala siihen hommaan. Ehkä haen tarkoituksella jotain muutosta siinäkin asiassa.
Tänään olin terveydenhoidon ammattilaisen kanssa tekemisissä ja asia johti kolmanteen ja päädyimme keskustelemaan väkivaltaisesta miehestäni. Kumma kyllä, en edelleenkään osaa ajatella, että hän olisi mitenkään erityisen väkivaltainen ihminen. Kuitenkin, kun kerron tapahtumista ja juttelen tilanteesta ihmisten kanssa, kaikki ovat sitä mieltä, että hän on väkivaltainen niin henkisesti kuin fyysisestikin. Miksi sitä on niin vaikea itse ajatella niin? Totta se varmasti on, mutta jotenkin kun tässä on ja elää (varsinkin nyt kun olo on ainakin osittain irtautunut) niin ei se nyt siltä tunnu. Jotenkin sitä ajattelee, että väkivaltaisia ovat ne, jotka hakkaavat joka viikko tai kerran kuussa tai jotenkin kuitenkin useammin kuin mitä minua. Mutta niinhän se on, että yksikin kerta on liikaa. Silti, minulla on sellainen olo, etten tahtoisi mieheni leimautuvat vaimonhakkaajaksi. Miksiköhän minä häntä suojelen? Onhan hän vastuussa omista teoistaan, eikö olekin?
Tänään olin terveydenhoidon ammattilaisen kanssa tekemisissä ja asia johti kolmanteen ja päädyimme keskustelemaan väkivaltaisesta miehestäni. Kumma kyllä, en edelleenkään osaa ajatella, että hän olisi mitenkään erityisen väkivaltainen ihminen. Kuitenkin, kun kerron tapahtumista ja juttelen tilanteesta ihmisten kanssa, kaikki ovat sitä mieltä, että hän on väkivaltainen niin henkisesti kuin fyysisestikin. Miksi sitä on niin vaikea itse ajatella niin? Totta se varmasti on, mutta jotenkin kun tässä on ja elää (varsinkin nyt kun olo on ainakin osittain irtautunut) niin ei se nyt siltä tunnu. Jotenkin sitä ajattelee, että väkivaltaisia ovat ne, jotka hakkaavat joka viikko tai kerran kuussa tai jotenkin kuitenkin useammin kuin mitä minua. Mutta niinhän se on, että yksikin kerta on liikaa. Silti, minulla on sellainen olo, etten tahtoisi mieheni leimautuvat vaimonhakkaajaksi. Miksiköhän minä häntä suojelen? Onhan hän vastuussa omista teoistaan, eikö olekin?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)