Lopetin itkut. Ajattelin, että voinhan minä jäädä kotiin suremaan yksinäistä oloa tai sitten minä voin tehdä asialle jotain. Vetäisin bilevermeet niskaan. Totesin näyttäväni muutamasta liikakilosta huolimatta hyvältä. Silmät loistamaan, hymy huulille ja avoimin mielin kaupungille. Eilisen suruja ei tänään kannata surra ja tämän päivän riemusta kannattaa nauttia, kun huomisesta ei tiedä. Ja menoksi.
Päädyin pienen harkinnan jälkeen tanssiravintolan asemesta vanhan lallijuoppobändin keikalle paikalliseen raflaan. Tuli nostalginen olo, koska ko. pumpun jollotuksia ei ole tullut kuunneltua kovinkaan paljon viimeiseen viiteentoista vuoteen. Unohtumattomia ne tosin ovat, joten tuntui, kuin kaikki olisi niin kuin silloin.
Juttelin kahden hieman vanhemman miehen kanssa. He olivat kohteliaita ja tarjosivat jopa drinkin pari. Keskustelu ei ollut kovin aktiivista johtuen osittain kovasta metelistä ja osittain siitäkin, ettei meillä lopulta ollut kovain paljon yhteisiä puheenaiheita. Tai en jaksanut etsiä niitä. Kellon lähestyessä kolmea päätin, että minun on aika poistua takavasemmalle. Täpötäydessä bussissa kotiin matkatessani totesin, että ehkäpä reissu kannatti. Kotona joutaa olemaan silloin kun siltä tuntuu ja vaikka kynnys lähteä yksin kaupungille onkin hieman korkealla, niin eipä siellä lopulta yksin tarvitse olla.
Kotiin tultuani ajatuksissani häivähti toive, että puhelin soisi ja saisin seuraa yöksi, vaikka tiesin kyllä, ettei niin tule tapahtumaan. Tälle päivälle en aseta odotuksia, vaikka toiveita mielessäni väikkyykin. Pääasia on, että saan ahterini raahattua kaupungille ASAP ehostautumisen ja vapun kunniaksi naukatun valkkarilasillisen jälkeen. Parkkeeraan itseni aurinkoiselle terassille ja ehkäpä liityn kaljaa latkivien puolituttujen joukkoon puistosessioon joskus iltapäivällä.
Huomenna on työpäivä, että pitää koettaa olla kotonakin johonkin aikaan.
Sisäisesti hymyilen. Koetan antaa ilon nousta pintaan ja tarttua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti