Pitäisi olla onnellinen. Saimme tänään sovittua tapaamiset ja lapsiin liittyvät elämisen tukemisen maksut. Ihan ongelmitta eivät neuvottelut menneet tai menivät muutoi paitsi raha-asioiden osalta. Siinä sitten tuli sen verran paha skisma, että lopulta peräydyin. Ettei menisi koko sopiminen puihin sen takia.
Mutta nyt, kun kaikki pitäisi olla selvää ja asioiden sovittuna, minulla on vain tyhjä ja hyvin, hyvin surullinen olo. Ei tämä mitään ihanaa ole, vaikka onkin "saanut haluamansa". Suren sitä unelmien elämää, jonka menetin. Sitä, jossa onnellinen perhe asustelisi omakotitalossaan. Tiedän, ettei meidän perheemme olisi ollut idyllisen onnellista, ei sinne päinkään, mutta johonkin sieluun se unelma oli syöpynyt. Nyt siitä on täytynyt osata päästää irti. Enkä ilmeisesti ole täysin osannut.
Ehkäpä päivän, parin sisällä olo helpottuu ja alkaa tuntua taas normaalilta. Ehkä huojentuneeltakin? Ja toivottavasti, minä tosiaan sydämestäni toivon, myös onnelliselta joskus.
Taidan ottaa lapseni ensi yöksi kainalooni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti