Lama tulossa, tekevälle töitä löytyy?

Huonoja talousuutisia tuntuu valuvan joka puolelta. Lamaa ennustetaan, taantumasta nyt vielä sievistellen puhutaan. Itselläkin realistisesti ajatellen töitä on tarjolla vain jos talous ei lähde pahempaan syöksyyn. Ainakaan töitä ei tässä muodossaan tässä firmassa ole tarjolla. Toivottavasti jotain järkevää tekemistä löytyy. Jos ei, niin ainahan on näitä vaihtoehtoishommia. =)

Motivaatio-ongelmia

Työt eivät maistu. Mieli on surullinen. Ilmeisesti kaiken stressin ja kaiken tuskan jälkeen nyt on iskemässä surutyön vaihe ihan kunnolla päälle. Omaisuuteen liittyvät järjestelyt tietysti realisoivat eroa. Yksi vaihe lisää taakse, jolla tämä ero konkretisoituu.

Suren menetystä. Olisin halunnut että meille ei käy näin. Olisin halunnut olla onnellinen, naimisissa, perhe, asua kivassa talossa ja viettää lomat lasten kanssa perheenä. Nyt sovimme sähköpostilla viikonlopuista, jotka poikkeavat tapaamisoikeussopimuksesta ja sumplimme miten kumpikin "saa viettää lomaa" lasten kanssa.

Jotenkin näitä unelmoidessa ja surressa meinaa unohtua se todellisuus, mikä ahdisti ja miksi eroon yleensä päädyin (päädyimme). En enää meinaa muistaa millaista oli olla ilman omaa tilaa ja mahdollisuutta tehdä asiat omaan tahtiin. Nyt kun olen siitä saanut viikkotolkulla nauttia. Enkä ole muistaa sitä, millaista oli tulla kotiin ja miettiä, millä mielellä puoliso mahtaa tänään tulla. Tai millaista oli odottaa loputtomasti "sopivaa hetkeä" kertoa jostain, jonka tiesi johtavan kinasteluun tai mökötykseen ja joka oli kuitenkin asia, joka oli "pakko hoitaa".

Vähiten haluan muistella väkivaltaa ja sitä, että lapsikin sitä joutui todistamaan. Mutta sehän se lopulta oli se syy, että heitin pyyhkeen kehään.

Miten minä saan itseni motivoitua? Töitä on paljon, tekemistä ja vastuuta. Jotenkin se vaan tuntuu nyt niin toisarvoiselta. Ei se saisi tuntua.

Esimieheni on yleisesti ottaen hyvin ihana. Nykyisin hän tuntuu minusta kuitenkin jotenkin etäisemmältä kuin ennen. Liekö omaa stressiä vai ottiko takapakkia erään ajattelemattoman julkisen kommentointini vuoksi. Pelkään, että hänen puolisonsa saattoi tehdä mustasukkaista tulkintaa viestistäni, jota ei ollut tarkoitettu alkuunkaan sellaiseksi, josta pitäisi mustasukkaisuutta tuntea. Mutta ehkä se teki hänestä varovaisemman ja vähemmän rennon. Se harmittaa minua.

Tänään ajattelin motivaatio-ongelmista huolimatta tehdä pitkän päivän. Lisäksi päätin, että menen illalla ruokaostosten jälkeen kaljoille. En jaksa olla vaan kotona. Jos jaksan minnekään lähteä.

Itsenäisyyspäivä

Itsenäisyyspäiväkin on saanut uuden merkityksen. Olen tosiaan nyt itsenäinen. Huomaan silti olevani riippuvaisempi monista henkilöistä kuin olin koskaan tunnistanutkaan. Hyvä huomio sekin. No man is an island.

Olen tuntenut ailahtelevaa yksinäisyyttä. Välillä kaipaisin niin jotakuta, jolle jutella ihan vaan niitä näitä. Jotenkin ystäville soitetut puhelut menevät aina siihen samojen asioiden jauhamiseen. Vuodatusta siitä ja tästä ja tuosta. Yhtä suota. Olisi kivaa laittaa jonkun kanssa vaikka ruokaa. Kuitenkin pääasiallisesti nautin yksinolosta. Ajatus jostakusta "asumassa" ei houkuta.

Huomasin, että minua vaivaa alakulo. Päätin taistella sitä vastaan. Söin vitamiinipitoisia kasviksia roppakaupalla, tein 100 vatsalihasliikettä ja sytytin kynttilöihin tulet tuomaan valoa pirttiin. Lenkille ja suihkuun. Hyvää hoitoa mielelle!

Päätin leipoa jotain kivaa ja nauttia illalla linnanjuhlien vahtaamisesta. Minä en perhana ala käpertyä murheisiin. Lisäksi päätin tehdä hyvän teon: päätin antaa lasten käytettyjä, mutta muutoin kuin uusia, leluja joulupuukeräykseen. Meillä kuitenkin ihan rehellisesti sanoen on vaikka ja mitä. Uusia en koe voivani ostaa, jotain tarra-arkkeja korkeintaan. Kyllä toistenkin lapset saavat saada jotain iloa jouluunsa. Yritänköhän ostaa sieluuni jotain puhtautta?

Ajatuksissani

Olen ollut aamun ajatuksissani. Olen jostain syystä miettinyt erityisen paljon sitä yhtä, joka ei erityisemmin pidä joulupipareista. Jollain kummallisella tavalla minulla on häntä kovakin ikävä, mutta samaan aikaan en kuitenkaan halua häntä tavata. Ihmettelen tätä.

Toisaalta olen miettinyt sitä, miksi ihastun niin helposti. Nytkin minusta tuntuu, että eräs, jonka taksijonossa kohtasin, pyörii vähän väliä mielessäni. Uskon, että vähitellen hänen mieleen tulemisensa harvenee, mutta juuri nyt se tuntuu häiritsevältä. Jotain siinä oli, joka jäi mieltä vaivaamaan. Ehkä se mahdollisuus.

Tunnen itseni epäkypsäksi tuon takia. Miksi en voi olla "aikuinen" ja ohittaa mokomat kohtaamiset olankohautuksella ja jatkaa sitten omaa elämääni ihan kaikessa rauhassa ilman sen enempää miettimistä? Olen aina kärsinyt näistä tunteistani. Siitä miten ne minua vievät. Ehkä joskus kyynistyn, kovenen ja opin olemaan välittämättä. Mutta haluaisinko oikeasti minulle käyvän niin? Eikö silloin jäisi paljon ihania asioita kokematta? Ehkä negatiivistenkin kokemusten määrä vähenisi samassa suhteessa? Mutta olisiko sitä sitten jossain tunnetyhjiössä? Ei, sitä en ainakaan tahdo.

Lasten kotiinpaluu

Ensimmäistä kertaa lapset olivat jotenkin todella itkuisia palattuaan isältään. Itkivät isin perään ja kiukuttelivat minulle kovasti. Ikäväänsä potevat tietysti niin äidin ikävää kuin isänkin.

Vaikealta se tuntuu katsoa lasten surua. Tulee mieleen, että minä olen sen aiheuttaja. Minä ja minun oman tilan tarpeeni ja itseilmaisun haluni. Mutta toisaalta: ei väkivallan varjossa kasvaminen kyllä varmasti sen parempaa ole.

Mies ärsyttää minua. Minun mieleeni hiipii joka kerta hänen täällä käydessään ajatus, ettei minun oikeastaan tee mieli päästää häntä asuntoon. Taitaa pitää jossain vaiheessa alkaa vetää rajaa siihen. En pidä siitä, että hän täällä käy. Taidan kaivata eriytymistä ihan isosti.

Tänään sitten aloitetaan kalenterin availu. Joulu on taas tulossa.

Kohtaamisia

Lapset ovat isällään viikonlopun. Harmittaa, kun lumet sulivat vähemmäksi. Leikit ovat varmaan olleet erilaisia, kun ei olekaan ollut kaunista, vaikkakin ohutta, lumivaippaa maassa. Varmasti he mukavaa puuhaa silti ovat keksineet, en sitä epäile.

Itse lähdin tuttavan houkuttelemana yhtenä iltana kaupungille. Kierrettiin muutama baari ja päädyttiin tanssipaikkaan. En ollut kuvitellutkaan sellaiseen joutuvani, olin ajatellut enemmän sellaista pubissa istuskelua ja rupattelua. Mutta tanssimaan päädyin ja sainkin kyllä tanssia jalkani kipeiksi. Kovin monta tanssisettiä ei tarvinnut lattialta olla poissa ja ne jotka olin sieltä pois, olin ihan mielelläni tauolla. Illan viimeinen tanssittaja tarjoili jo kovastikin kyytiapua, mutta en minä alkuunkaan innostunut ehdotuksesta.

Suuntasin matkani kohti pitkää pikkujouluajan taksijonoa. Siellä sitten kohtasin. Edelläni jonotteli yksinäinen nuori mies. Aika päihtynyt, mutta varsin fiksusti käyttäytyvä kuitenkin. Juteltiin aluksi muutaman sanan verran. Sitten hieman enemmän. Hän ihmetteli rauhallisuuttani ja huomasin hymyileväni hänelle usein. Taksijonossa kännissä huutelevien tai kännipuheluita soittelevien ihmisten joukossa hän oli itsekin hyvin rauhallinen. Hän oli selvästi lukenut ja sivistynyt mies. Kiinnostuin hänestä, mutta en antanut itselleni lupaa ryhtyä kovin avoimesti sen suuntaiseen keskusteluun, joka olisi voinut johonkin johtaa.

Jossain vaiheessa pitkän jonotuksen aikana hän teki varovaisen ehdotuksen paikan vaihtamisesta. Ja toisti sen pariin otteeseen. Ajatus houkutti minua, olisimme saaneet jonkin aikaa jutella kahden. Mutta jokin pidätteli minua. Eikä vähiten se, että muutamista lausahduksista päättelin hänen olevan varattu. Ihan varma en ole, mutta jos todennäköisyys on lähempänä yhtä kuin nollaa, niin ajattelin säästää meitä molempia. Jotain siinä kohtaamisessa oli, jotain tavanomaisesta rupattelusta poikkeavaa. Hänen pienet, mutta merkitsevät kosketuksensa, hänen tapansa katsoa silmiin ja hänen uteliaisuutensa minua kohtaan. Hän jäi mieleeni. Halutessani hänet löytäisin, sen verran hänestä tiedän. Mutta vaikka hän mieltäni jäi vaivaamaan, minun pitänee osata olla tällä kertaa fiksumpi. Miten muuten voisin todeta mitään oppineeni? Ja sitä paitsi, jos ensimmäistä kertaa kodin seinien ulkopuolella tulee noin mukava kohtaaminen, niin mitä voikaan joskus muulloin tapahtua? Ei minulla ole kiire. Mutta huomaan silti jollain tasolla olevani valmis näihin kohtaamisiin. Olen sikäli jo pitkään ollut "eronnut" mieleltäni.

Alku

Ensimmäiset viikot lasten kanssa alkavat olla takana. Monenlaista mutkaa on sopinut tähänkin matkaan, mutta lyhykäisyydessään kuitenkin voi todeta, että olen onnellinen. Talous on kuralla ja välillä on hetkiä, jolloin tunnen orastavaa yksinäisyyttä. Mutta pääsääntöisesti voin todeta olevani todella tyytyväinen ja olo on suorastaan euforinen hetkittäin.

Käytännön asioiden hoitaminen vie aikaa. Vakuutukset uusiksi, osoitteenmuutokset tutuille, kelan kanssa vääntämiset lapsilisien yksinhuoltajakorotuksista, huoltoyhtiön kanssa soittelu vuokra-asunnon puutteiden korjaamisesta, työpaikalla käytännön asioiden järjesteleminen jnejne. On sitä vaikka ja mitä. Ja arki pitää saada rullaamaan näiden kaikkien lisäksi.

Ihanaa.

Isänpäivä

Istun kotona yksin. Mietin mitä oli olla vaimo isänpäivänä. Herätys aikaisin lasten kanssa. Isä nukkui pitkään, niin kuin aina. Lapset intoa täynnä, mutta heitä piti vähän jarrutella: "annetaan isän nyt levätä". Kakun laittoa, hyvän ruoan tekemistä. Työtä, niin kuin tavallisesti.

Minulla on ollut viikonlopun ajan seuraa. Olen kyllä ollut ilmeisen väsynyt taapertaja, nukuin melkein istuallani eilen ystävien ollessa vierailulla.

Tänään he lähtivät. Jäin yksin melkein ensimmäistä kertaa. Ajattelin laittaa seinille tavaraa, mutta se loppui alkuunsa toteamukseen, että kiviseiniin ei saa mitään ilman poraa ja proppuja. Jotenkin meni sitten into kokonaan. Tuntui oikeastaan siltä, että ei minun tarvitse. Minun ei tarvitse yhtään mitään.

Itku tuli hetken päästä. Istuin paikoillani, miettimässä laskuja ja maksamisia ja sitä miten kaikki ovat minua auttaneet. Ja luin yhden blogin, minulle tärkeän ihmisen. Kuinka hän kirjoitti siinä siitä, miten ei ole tuhlannut itselleen tärkeitä asioita, miten on osannut tieltä lipsahdeltuaankin silti palata oikeille raiteille. Ja se toi minuun niin suuren tyhjyyden, että itku tuli. Aloin miettiä tehneeni elämää suuremman virheen erotessani. Onneksi se ajatus kuitenkin katosi mielestä nopeasti. Vaikka meillä on hyvät hetkemme ollut, niin paljon on ollut niitä huonojakin. Ja ehkä se yleinen arvostuksen puute on vaan ollut niin ylitsepääsemätön, että paluuta ei ole. Vaikka toinen muuttuisikin. Ja muutummeko me koskaan lopulta pohjimmiltamme?

Opinkohan itse tästä mitään?

Muutto

Muutto omaan kotiin. Vuokra-asunto löytyi. Lapset mukana.

Päätös

Päätös

Tänään se tuli, odotettu väliaikainen päätös.
Lapset määrätään asumaan äidin kanssa. Mikä helpotus.