Lapset- onko ihanampaa

Vietimme tänään oikean äiti-lapset-aamupäivän. Aamusta alkaen menimme rauhalliseen tahtiin lasten suosikkipaikkoihin (joihin pääsee maksutta). Söimme asiallisen keittolounaan karsean oloisessa kuppilassa. Paikassa, jonne missään muussa tilanteessa en olisi astunut, mutta edeltä menneet työporukan näköiset tyypit saivat minut päättämään sinne menemisestä. Toiste luultavasti en mene, mutta ei paikka lounasaikaan nyt NIIN kauhea ollut.

Iltapäivällä kotona sitten ei ollutkaan niin ihanaa. Toinen lapsista venkoili niin kauan kahvipöydässä, että lopulta poistin hänen lautasensa. Oli siis jo syönyt ruoan ja nyt vain naposteli jälkkäriä. Koska jälkkärin ruokailu tuntui olevan toissijaista pöytään-pois pöydästä ravaamisen rinnalla, ilmoitin nostavani lautasen pois pöydästä ja että hänen osaltaan ruokailu on nyt päättynyt. Siitä seurasi tietenkin huutokonsertti, jonka jälkeen lapseni puri minua protestiksi käsivarteen. Siinä vaiheessa loppui ymmärrys ja nostin pojan parin ärräpään saattelemana nurkkaan miettimään tekosiaan. Muutaman minuutin tuumaustauon jälkeen selitin pojalle, miksi hän oli miettimässä ollut ja hän pyysi anteeksi. Seuraavaksi hän alkoi itkeä ja sanoi, että hänelle tuli paha mieli, koska äiti sanoi tuhman sanan. Niin-pä. Pyysin anteeksi ja selitin, ettei niin olisi saanut tehdä. Huoh. Opinkohan minäkään koskaan?

Tässäpä miettimisen aihetta.

Metsäretkellä x 2

Aamulla pakkasin eväät kassiin ja lapset autoon. Ajelimme jonkin matkan päähän metsätielle ja sieltä suunnistimme metsään. Paikalla oli hakkuuaukea ja sieltä löysimmme ihania kypsiä vadelmia. Paljon oli vielä raakojakin, täytyy tehdä uusi reissu sinne ensi viikolla.

Lounaalle suunnistimme kotiin ja pidimme rauhallisen hetken kotosalla lukien ja sängyn päällä lötköillen. Iltapäivällä pakkasin taasen kamat ja lapset ja suunnistimme toiseen suuntaan autolla. Ja taas poikkesimme metsätielle. Tällä kertaa metsästimme mustikoita. Saimmekin melkoin satsin ja tuli löydettyä ehkä paras marjapaikka pitkiin aikoihin. Vadelmia, mustikoita ja metsämansikoita! Ihanaa. Sille paikalle menen uudelleen. Pian. Tekisi mieli jo heti huomenna, mutta en ole ollenkaan varma, että lapset jaksavat metsäreissua huomenna. Alkoivat jo toisella reissulla sellaiset puheet, että ei oikein metsäreissu kiinnostanut. Taisi tulla lapsosille väsy, vaikka hyvin viihtyivätkin. Mukana oli eväiden lisäksi vähän namuja houkuttimeksi, niillä sitten aina hiljensin enimmät marinat. Lapsoset istuivat jäkälän peittämillä kivillä ja ihmettelivät maisemia. Itse menin nenä mättäässä mustikoiden perässä.

Heitimme vielä uintireissun metsästä palattuamme ja pikaisesti piipahdimme kaupassa. Nuorimmainen oli aika kuitti jo siinä vaiheessa. Kotiin tultuamme ruoka maistui ja pesujen jälkeen unikin tuli kohtuullisen vähäisen "rauhoittukaapas nyt lopulta" -jankutuksen jälkeen.

Sitten olikin itselläni vuorossa ISO tiskivuori ja tietenkin marjojen puhdistus ja pakastus. Ne sujuivat Babelia katsellessa. Vaikuttava leffa kerrassaan.

Ehdin vieläpä koneelle. Naputtelin eilen, en tiedä oikein itsekään miksi, varsin pliisun profiilin eräälle nettideittisaitille. En jaksanut liittää siihen edes kuvaa. Ja silti oli jo kiinnostunut yhteydenotto tullut. Vaan eipä tuo kaveri erityisempiä intohimoja minussa herättänyt. Ko. nettisaitilla näkyi olevan entinen työkaverikin profiilin väkertänyt. Pitäisiköhän soittaa? ;)

Ihania vartaloita ja mustikkapiirakkaa

Olin seuraamassa konserttia eilen. Konserttilavalla soitti puhaltimia suunnilleen ikäiseni mies. Hänen iloinen olemuksensa ja se miten hän vaikutti nauttivan soittamisesta sytyttivät kiinnostukseni. Unohdin seurata pääesiintyjää keskittyessäni miehen katseluun. Silmäniloksi hän oli pukeutunut lyhythihaiseen paitaan, joka todella teki oikeutta hänen treenatuille hauiksilleen. Taisinpa ajatella muutamankin kerran hänen soittavia sormiaan seuratessani, miltä ne tuntuisivat iholla. Tai miltä hauis tuntuisi kämmenessäni. Tai miltä tuntuisi suudella huulia, jotka niin taitavasti tekivät töitään puhaltimien suukappaleilla. Huoh. Ihanat silmät hänellä oli, ilmeikkäät kasvot ja kerrassaan valloittava hymy.

Tänään sain yllättävän puhelun. Eräs lähistöllä asustava nuori mies soitti muistellessaan minulta löytyvän erään hänen tarvitsemansa välineen. Jouduin harmiksemme toteamaan, että se puuttuu taloudestani. Lupasin kuitenkin, että voisin kauppareissullani napata sellaisen hyllystä ja viedä hänelle. Näin sovimme ja menin viemään tavaran hänelle. Voi jestas, miten sähkö sävähti iholleni nostaen hieman ihokarvojani pystyyn hänen tullessaan avaamaan oven pelkissä farkuissa ilman paitaa. Tunsin suunnatonta kiusausta ojentaa käteni silittämään hänen vatsaansa ja mielikuvituksessani taisin jo suudella ja livauttaa käden vatsaa pitkin housunkauluksen alle.

Mutta tietenkin vain kerroin lyhyesti tavarasta sen, mitä myyjä oli ohjeistanut ja toivottelin mukavaa päivän jatkoa.

Sain tänään leivottua itsenoukituista mustikoista piirakkaa. Olipas kerrassaan hyvää pitkästä aikaa vaikka itse sanonkin.

Pahimmat teot elämässäni

Erään seuraamani blogin pohdiskelu aiheutti minussa ajatusryöpsähdyksen ja päätin kirjoitella vielä jotain mieleen muistuneita juttuja.

1) Varastin lapsena kaupasta kassan vierestä tikkarin ja jäin heti kiinni. En unohda häpeääni koskaan. Onneksi kaupan täti antoi itkuni ja paniikkini edessä armon käydä oikeudesta eikä tehnyt jutusta sen suurempaa. Taisin olla n.7-vuotias. En ole koskaan sen jälkeen varastanut mitään. Paitsi ehkä aikaa.

2) Jätin ystävän pulaan. Heittelimme kiviä tien poskessa ja yksi osui ohi ajavaan autoon. Lähdin juoksemaan karkuun ja ystäväni jäi hölmistyneenä paikalle ja joutui selittämään tapahtuneen. Olin n. 8-vuotias.

3) Valehtelin äidilleni ensimmäisestä kännäysreissustani ja väitin sukulaisten erehtyneen ja puhuvat tahallaan pahaa. Olin 18-vuotias. En ole kännännyt vastaavalla tavalla kovin montaa kertaa sen jälkeen.

4) Läpsäisin lastani hänen kiukutellessaan. Lapsi alkoi itkeä ja sanoi, että sattuu. Jälkeäkään ei lapseen jäänyt, mutta sieluuni sitäkin suurempi. Häpeän syvästi ja tunnen itseni kurjaksi, inhottavaksi ja vastenmieliseksi typerykseksi. Toivon sen riittävän rangaistukseksi pahasta teostani, etten koskaan ikinä voi unohtaa sitä. Olin 32-vuotias.

5) Olin suhteessa varattuun mieheen. Sydän ei vieläkään usko minun tehneen väärin vaikka järki sanoo päinvastoin. Ehkäpä käypä rangaistus tästä on se, että sydämeen sattuu yhä ja tuntuu, ettei kukaan muu, ei kukaan muu oo kanssani kauniimmin.

6) Petin aviopuolisoani, joskaan en pidä tätä edes pahana tekona. Avioliittomme oli käytännössä ohi tämän tapahtuessa. Vain lain velvoittamat muodollisuudet olivat enää jäljellä. Rangaistus pettämisestä taitaa olla tieto siitä, että olen kykenevä kyseiseen toimintaan.

Häpeä ja syyllisyys. Kaksi epämiellyttävää tunnetta. Armo ja anteeksianto. Ovatkohan ne itseltä saavuttamattomissa? Miksi toisille on helpompi antaa anteeksi kuin itselle?

Marjametsään

Huomenna olisi tarkoitus päästä marjametsään saakka. Olen haaveillut jo jonkin aikaa mustikoiden poimimisesta ja nyt lopulta pyrin oikeasti toimeen. Pari viiden kilon laatikollista mansikkaa olen jo saanut nakattua pakkaseen. Mustikoita kaipaan ja vadelmia myös. Katsotaan mitä löytyy.

Metsien marjoille on nyt minulla kahdesta syystä kysyntää 1) ei ole rahaa ja 2) enää ei ole omaa pihaa, josta noukkia marjoja talteen. Huoh. Näinä hetkinä tunnen suunnatonta turhautumista avioeron takia. Kaikkeen sitä ihminen elämänsä aikana joutuu.

Nautin kyllä marjojen noukkimisesta metsästä ja sitä paitsi mieluummin marjoitta kuin mustelmilla.

Pelkäätkö koskaan kuolemaa?

Mikä on elämän mittari? Sekö, mitä vielä haluaisi tehdä ennen kuolemaa? Pelkäätkö koskaan, että aika loppuu kesken?

Enemmän kuin omaa väistämätöntä kuolemaani pelkään sitä, että lapseni sairastuu vakavasti tai kuolee. Kunpa lapseni saisivat elää hyvän ja onnellisen elämän. Kunpa jostain saisimme niin paljon varjelusta ja onnea matkaamme, ettei lasteni tarvitsisi kärsiä.

Toivon sydämestäni, että tein erotessani oikean ratkaisun. Ehkä oman kärsimyksen lopettamisen itsekkyyden voi perustella sillä, että pelastin lapset elämästä väkivallan ilmapiirissä. Voi kunpa joku pesisi pois sen hirvittävän epävarmuuden ja ikävän olon siitä, että olisiko sittenkin pitänyt jäädä? Olisinko jäämällä voinut turvata lapsilleni jotain sellaista tulevaisuutta, jota en nyt yksin heistä huolehtiessani pysty tarjoamaan? Toivon, että pystyn tarjoamaan jotain sellaista, mitä ei rahalla ja taloudellisella turvalla voi ostaa.

Joskus tuntuu vaan, ettei jaksaisi. Ja että mikään ei riitä. Koskaan en tee tarpeeksi, en riittävän hyvin enkä oikein.

Pitäisi opetella ja pystyä antamaan itselleen anteeksi.
Lapset palaavat kotiin parin päivän päästä. Luoja, että minulla on heitä ikävä. Yksin ollessa on liikaa aikaa miettiä. Omaa epätäydellisyyttä. Kunpa aika kuluisi nopeasti. Olen täyttänyt päivät ohjelmalla, että pääsen ajatuksiani karkuun.

Herkällä mielellä

Ehkä sen tekee ikävä lapsia, jotka ovat lomalla isänsä kanssa. Ehkä tunteet nosti pintaan GWTW, jota ei itkemättä voi katsoa. Ehkä olen vain väsynyt. Mutta itkin, itkin pitkästä aikaa ja paljon. Tunteet hyökyivät päälleni ja kaipasin niin, että saisin elää vielä sitä elämää, jossa minulla oli puoliso, jonka kainalossa voi itkeä pahan olon pois ja joka sanoisi, että kyllä asiat järjestyvät. Ei hän niin paha ollut koko aikaa, ettenkö ikävöisi.

Tuntuu, että ajatukset ovat alkaneet kiertää kehää. Aina, kun ikävöin lapsia, en voi olla ajattelematta, että tältäkö se entisestä miehestäni koko ajan tuntuu. Aina, kun itken elämän unelman sortumista, mietin sureekohan hän. Menetimme niin paljon, sen tulevaisuuden, joka meillä olisi voinut olla. Tai ehkä ei. En tiedä. Nyt on vain pohjattoman paha olla ja toivoisin, ettei tämä kärsimys olisi tarvinnut olla totta. Ehkä minä jossain sisälläni nytkin tiedän, ettei meillä ollut vaihtoehtoja. Juuri nyt toivon, että olisi ollut. En tosiaankaan tunne olevani onnellisempi nyt.

Oksettaa ja itku ei lopu.

Valmis

Sitten olen valmis.

Julkinen profiili

Sainpa itseni lopulta aktivoitua työnhaussa. Tosin vain sen verran, että päivittelin oman profiilini ja tietoni ajantasalle julkisissa työnhakukanavissa. Mutta alku se on sekin. Nyt sitten vaan odottelemaan, että joku hakee kotoa?

Ei sentään. Olen haarukoinut julkisesti avoimena olevista paikoista 4, joihin aion laittaa hakemuksen. Tänään ei kuitenkaan ollut sopiva tunnelma alkaa niitä kirjoitella. Kunhan saan ne liikkeelle, seuraava step on ehdottomasti alkaa hakea avoimilla + päivittää omia tietoja firmojen rekrypankkeihin. Näin sitä mennään.

I'm just sitting on the dock of the bay

Tuli vietettyä loma. Työkuvioista olivat ajatukset täysin poissa. Se on hyvä. Muutkin ajatukset olivat levossa, ainakin osan ajasta. Silloin, kun ajatukset karkasivat, ne karkasivat menneeseen. Huomasin muistelevani avioliittomme hyviä hetkiä ja mukavia muistoja. Ehkä se on sitten sitä sisäistä tilintekoa. Mitä sain, mitä menetin. Missä olen nyt ja mihin olen menossa. Avioliitosta ja sen vaiheista tuli juteltua jonkin verran. Siitä, miten kauan se sitten kestää, että pääsee siitä vaiheesta yli. Koska koittaa elämässä se hetki, että tunnen voivani aidosti jatkaa eteenpäin? Pari vuotta? Viisi vuotta? Ikuisuus? Huomasin, että kaipaan entisestä puolisostani aika monia asioita. Paljon oli sellaista, joka piti meidät yhdessä. Harmi, että ne erottavat elementit olivat niitä, joita olen juossut koko ikäni karkuun ja jotka silti aina toistuvasti löydän edestäni.

Positiivisena asiana pidän sitä, että ajatukset osuivat Mr M:n vain ohimennen. Muisto jää, mutta tunne laimenee. Ehkä muisto jotenkin haalistuu? Puhun itselleni järkeä hänen sanoillaan: "Tämä on vain unelmaa, ei totta", "Olen jotain, josta olet haaveillut, mutta en ole todellisuudessa se, mitä tahdot". Niin. Yritän tehdä unelmistani totta. Katse eteenpäin.

Onneksi töitä on vain pari viikkoa ja sitten on lisää lomaa.
Sitting in the morning sun
I'll be sitting when the evening comes

I'm just sitting on the dock of the bay
wasting time