Iltalehden sivulta lainattua

"Kuohuva mieli ja temperamentti jalostuvat erimielisyyksiksi ja riidoiksi, joita teinitytöllä on äitinsä kanssa 183 kertaa, sisarusten kanssa 257 ja ystävien kanssa 127 kertaa vuodessa.

Ovet paukkuvat 164 kertaa vuoden mittaan ja sydänsurujakin luonnollisesti on. Tyttö vuodattaa kyyneleitä 123 kertaa pojan vuoksi yhden vuoden aikana.

Neljännes kyselyyn vastanneista äideistä myöntää, että elämä teini-ikäisen tytön kanssa on perheelle koettelemus. Iän mittaan kuitenkin helpottaa. Kun tyttö varttuu nuoreksi naiseksi ja saavuttaa 23 vuoden iän, hän alkaa arvostaa äitinsä tekemiä uhrauksia perheen ja lasten hyväksi.

Brittiläisen naisten intiimihygieniaan keskittyvän yrityksen kyselyyn vastanneista 2000 naisesta 67 prosenttia oli sitä mieltä, että he olivat "isossa kiitollisuudenvelassa" äidilleen.

Äidit ja tyttäret kiistelevät useimmiten jälkikasvun huoneen siisteydestä, poikien tapaamisesta sekä yksinkertaisesti siitä, että vanhempien esittämiin kysymyksiin tulisi saada edes jonkinlainen vastaus."

..tätä odotellessa..

Tunnelmia

Katselen laskevaa aurinkoa uuden kotini ikkunasta. Takana on pitkään nukuttu päivä edellisen yön lähes aamuun asti jatkuneen valvomisen jälkeen. Hieman on ollut päänsärkyä, mutta sellaista ohimenevää.

Viime aikojen tapahtumat ovat olleet arkisia. Työssä on mielenkiintoista sisältöä, mutta lopullisempi rooli on epäselvä. Ehkä se lähiviikkojen aikana ratkeaa.

Ilmoittauduin myös uravalmennukseen. Olen tehnyt itsetutkistelua siitä, mitä tulevaisuudessa haluaisin tehdä. Ei ole helppoa analysoida itseään. Miten se voikin olla niin vaikeaa?

Hiukseni harmaantuvat enenevässä määrin. Lienen saavuttanut hetken, jossa on tunnustettava, että elinvuosi edessä on luultavasti vähemmän kuin takana. Mieli on toisinaan nuorekas mutta toisinaan tunnen olevani huomattavasti numeroitani vanhempi.

Ihastuminen ja rakkaus

Olen oppinut syvästi rakastamaan ja kunnioittamaan nykyistä kumppaniani. En oikeastaan tainnut edes tietää  miltä se voi tuntua.

Kun aamulla herään ja voin tuntea hänen lämpönsä, tuntuu kodilta.
Hänen käsiensä liike, kun hän keittää kahvia omalla ihastuttavalla tyylillään, saa hymyn kasvoilleni.

Kun hän tekee ihan arkisia asioita, pysähdyn katsomaan ja kyyneleet nousevat silmiini. Hänestä välittäminen on niin mukavaa, että se sattuu.

Hyvin usein minun on aivan pakko mennä koskettamaan häntä, halaamaan ja suukottamaan aivan kuin vain varmistaakseni, että hän on siinä.

Ihastuminen ja huumaantuminen ihastumisen tunteesta on huikea ja voimakas tunne. Todella usein se tuntuu ja lujaa.

Mutta niin tuntuu tämäkin. Eri tavalla, rikkaammin ja täyteläisemmin. Lieneekö tämä sitten sitä rakastamista, ei rakastumista. 

Niin syyttä surullinen

mä oon paha ihminen. Olen iloinen, ettei suklaasilmä mene hukkaan. Onni uudesta suhteesta näkyy. Toivon sydämestäni, että hän on onnellinen tuossa suhteessaan. Samalla itken sisälläni sitä, että taas kerran mun sydän särkyy.

Kuinka paha ihminen minä olen? En ole rehellinen itselleni enkä muille vaan annan itseni hajota palasiksi hänen takiaan. Vaikka mulla ei häntä koskaan ollut, koen menettäväni hänet.

Itse olen sinut etäällä pitänyt, poissa parisuhteen vuoksi. Miten paha sydän mulla on, kun itken sisälläni sinua niin ettei aurinkokaan lämmitä ja toivotan sulle onnea. Millainen sydän sanoo kotona: "ei mulla mitään, vähän raskas päivä töissä", kun huolestunut siippa tiedustelee mikä mulla on. Mikä siippa minä kellekään olen, kun en kerta osaa rakastaa niin kuin kuuluisi. Tuntuu, etten ansaitse rakkautta.

Ja minulla olisi kaikki syyt olla onnellinen.  Miksi kaikki syyt juuri nyt ovat vääriä?

Lomakausi

Onpas aikaa mennyt sitten viime raapustelujen. Eipä ole mitään erityisempää tapahtunutkaan. Lomakauden aikana työhön liittyvä itsetunnon laskeminen ja omien kykyjen epäily on kasvanut ja yhä enemmän olen pohtinut alan vaihtamista. Toivon, että työ imaisee taas mukaansa ja nämä pohdinnat kaikkoavat mielestäni.

Lyhyetkin kohtaamiset suklaasilmän kanssa nostavat pulssia ja sekoittavat päätä. Yritän pitää kontaktit minissä itseni vuoksi. Öisin näen kuitenkin unia hänestä suhteessa jonkun toisen kanssa ja herään ahdistukseeni. Mitä se hyödyttää kuunnella omaa sydäntään jos sen kuuleminen tuottaa vain tuskaa. Vaikka meillä on jokin kumma side, ei siitä tule sen enempää. Ei jaksaisi.

Koetan keskittää ajatukset ja olemiset jälkikasvun kanssa touhuiluun ja tulevaisuuteen. Tietyt polut on pakko ohittaa, koska niille poikkeaminen tuhoaisi liikaa sitä, mitä pidän arvossa.

Kesä ja keveys

Loma. Kesä. Mekot ja ei alkkareita. Vapaus.

Tyytymisen vaikeus.

Minulla on ikävä toisaalle, vaikka kaikki on mallillaan.

Loppuelämäni ensimmäinen päivä

Minulla tuntuu olevan suunnaton halu kiusata itseäni. Yhteinen lounas, kahvilla istumista. Pitkät katseet ja välitön halu. Ja jutellaan vaan niitä näitä. Ei mitään enempää.

Monta kertaa naputtelin lyhyen viestin kanavaan ja en koskaan painanut lähetä-nappia. Mitä minä voin sanoa?

"Hei, minä olen silmittömän ihastunut sinuun. Vaikka olemme kai tavallaan jo sopineet, että tämä ei kehity miksikään, en voi lakata ajattelemasta sinua. Kun vain hetkenkin kuvittelen, miten ihanaa olisi painaa huuleni huulillesi, tulen hulluksi halusta. Katson kaulasi kuoppaa ja haluan suudella sitä, haluan liu'uttaa kieltäni parransänkeesi, haluan suudella sinua lujaa ja pehmeästi. Sinun punaisen puserosi alla liikkuvat lihaksesi saavat minut haluamaan koskettaa vatsaasi, rintaasi, hauistasi ja sujauttamaan käteni farkkujesi kauluksesta sisään. Kun kuuntelen ääntäsi, sydämeni lyö hullun lujaa ja haluan sinua yhä enemmän. Tekisi mieli huutaa, koska haluan olla sinun kanssasi ja en saa. Haluan varastaa kaikki sekunnit, jotka voin viettää kanssasi.

Kaikki mitä kerrot itsestäni kuulostaa suloiselta. Harrastat niitä asioita, joita arvostan. Nautit samoista asioista kuin minä. Elät jalat maassa elämää ja sielusi lepää samoissa maisemissa kuin omani. Sinulla on fantastinen luonne ja naurusi saa sydämeni lyömään useita kertoja lisää vain siksi, että olen onnellinen sinun riemustasi."

En osaa elää omaa elämääni itselleni rehellisesti. Mikä minua vaivaa? Minuun sattuu eikä minulla ole ketään kenelle voisin petolliset ajatukseni jakaa.

Minun pitäisi irtisanoutua nykysuhteestani, mutta olen pelkuri. En uskonut, että minä olisin tässä tilanteessa vielä kaiken kokemani jälkeen. Mutta sydäntä ei voi käskeä. Tuntuu pahalta. Miten minä tämän sanoiksi puen?

Muistoja

Ajoin tänään pitkästä aikaa matkaa, jota ennen taitoin jokaisena työpäivänä. Mieleeni tulvahti erään risteyksen kohdalla muistoja rannasta. Hetkistä, jotka silloin olivat niin aitoja, halusta, joka poltti ja tunteista, jotka tuntuivat kuolemattomilta.

Tunteet tuskin kuolivat. Ne oli vain pakko sulkea syrjään. Jotenkin se ajan kanssa onnistui, koska katkaisimme yhteytemme. Ja olimmehan tienneet, ettei meitä ole.

Samaa joudun tekemään nyt koko ajan suklaasilmän kanssa. Istun kotona ja koetan vakuuttaa itselleni, että saan hänet pois pääni sisältä. Saan hänet pois mielestäni. Kun hän tulee ajatuksiini ruokaa laittaessa, käsken ajatukseni johonkin muuhun. Kun makaan sängyssämme, käsken sieluani keskittymään tähän hetkeen, en ajattelemaan häntä. Ajatuksilleni vielä jotain voin, mutta sydäntäni en voi käskeä. Miten vaikea on irroittaa ajatuksensa hänestä?

Minä näen hänet jatkuvasti. Minä tiedän nykyisen suhteeni olevan pystyssä vain tilapäisesti, vaikka tavallaan toivoisinkin ehkä enemmän. Minulla ole sitoumuksia, jotka velvottaisivat, enkä osaa sitoutua. Ja miksi hänenkään kannattaisi minuun sitoutua? Minulla ei ole kotona mitään annettavaa.

Suklaasilmä ja minä. Kyvyttöminä toteuttamaan sitä, mikä olisi suloista. Olen rakastunut. Ja joudun toipumaan siitä. Mutta eipä minulla ole suklaasilmällekään mitään annettavaa.

Vaikka voisin olla maailma.

Itsensä kuulemisen vaikeus

Tunteet roihahtivat taas pintaan ja sydän on levoton. Luulin meidän sulkeneen jutun ja menneen eteenpäin. Kuitenkin kesäillassa oltiin taas niin lähellä. On vain niin mahdotonta tässä tilanteessa antaa tunteille valta. Miksi sitten tuntuu päätöksen jälkeen ihan paskalta?

Mun pitäisi olla onnellinen luonteeni lujuudesta ja siitä, etten saata itseäni vaikeaan tilanteeseen. Mutta sydämeni varoittaa, että olen tehnyt virheen. Minä en tiedä, mitä uskoa. Pitäisikö kuunnella sydäntä, järkeä vai toisen ääntä. We have a special bond. Ja se ei ole vitsi.

Prioriteetit

Olen alkanut tuntea, etteivät prioriteettini ole kunnossa. Tuntuu, että olen irrallaan kaikesta enkä keskity mihinkään. Kaikki tuntuu kaoottiselta räpiköinniltä, kun yritän selvitä kaikesta. Minua kenkuttavat suuresti toimiston "prinsessat" (ja vannon, tämä ei ole sukupuolisidonnaista), jotka kieltäytyvät hommista, koska "ei kiinnosta, ei oo mun juttu, ootan mielenkiintoisempaa". Minusta tämä asenne on ihan käsittämätön. Mutta ilmeisesti olenkin dinosaurus, jokin muinaisjäänne, joka "ei vaan tajuu" alani tapaa tehdä työtä eikä -mielestäni jopa valheellista- oma-arvontuntoisuutta, jota kollegoilla tuntuu olevan.

Saatana, että hajottaa. Sanon ihan suoraan.