Niin sitä taas sai muistutuksen siitä, mikä oikeastaan on tärkeää. Juttelin erään ystäväni kanssa, joka osallistuu mielenkiintoiseen toimintaan. Hän kertoi päivän aikana kohtaavansa "keikalla" jopa toistasataa lasta. Jokaisen yksilönä, yksitellen, muutaman minuutin verran. Enpä ollut koskaan ennen tullut ajatelleeksi, että osa niistä lapsista, jotka hän kohtaa, ovat viettäneet koko elämänsä sairaalassa. He ovat syntyneet siellä, eläneet siellä ja sinne he aikanaan kuolevat. Osa näistä lapsista on jopa kymmenvuotiaita. Osa lapsista on pirteähköjä vain hetken aikaa päivästä: kohtaamiset on ajoitettu lasten rytmin mukaan. Koko laitoksen kierto on suunniteltu niin, että kierto osuu näiden lasten kohdalle heidän päivittäisen virkuimmain aikansa mukaan.
Erityisesti minua kosketti se, että erään lapsen vuoteen vierellä on mummo aina istumassa. Joka ikisellä kerralla. Ja hoitajien mukaan ei vain niinä päivinä vaan aina. Joka päivä. Lapsi on suurimman osan vuorokaudesta tiedoton, mutta virkkua aikaakin on muutamia tunteja. Kaiken tämän ajan mummo on paikalla, silittelee ja laulelee sekä lukee lapselle. Ja suuren osan siitäkin ajasta, jonka lapsi on tiedoton. Itkin kuunnellessani. Ehkä siksi, että tajusin, kuinka onnellinen olen, kun omat lapseni ovat perusterveitä. Ehkä siksi, että säälin tuota pientä ihmisen alkua, joka koko elämänsä elää sairaalassa. Ehkä siksi, että tuon mummon pyytettömyys kosketti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti