Meistä tuli läheiset, siitä hassusta ja hurmaavasta, jonka tapasin sillan päässä ensimmäisen kerran. Jo ensitapaamisellamme huulemme eksyivät toisiinsa ja sydämeen astui se ylimääräinen lämpö. Mutta koko ajan tiesimme, ettei sen ole lupa kestää. Itse olin valmis lähtemään ja ajan mittaan lähdinkin. Mutta hän jäi, ei kai koskaan aikonutkaan lähteä.
Ajattelimme olla ystävät, ihan vaan jutella ja pysyä kuulolla. Osattiinkin aikamme. Vaan nyt tuli jokin. Se jokin tuli minuun. Muuan teksti siellä, toinen täällä. Huomasin, ettemme jaa enää asioita. Elämät menivät niin eri suuntiin. Hänellä perhe, minulla riekaleita. Sydämeen alkoi hiipiä pahaa verta, mustasukkaisuuttakin tunnistin. Liikaa uteliaisuutta siihen, mihin minulla ei ole osaa. En tahdo myrkyttää itseäni. Haluan hänen olevan onnellinen. En tahdo muuttua hänelle kitkeräksi.
Totesin, että se ystävyyssuhde ei anna minulle sitä, mitä kaipaan. Minua syö sisältä toivo niin, etten pääse irti. Ja nyt tarvitsen kaikki voimat toipumiseen. Tuntui kauhealta kertoa hänelle, että taidan sanoa heipat. Se tappoi sitä toivoa, niin kuin on oikein, tiedän sen. Silti tuntui, että sydäntäni syötän koirille. Hän hyväksyy sen, ehkä ajattelee kuten minäkin näin olevan parempi. Tottumuksen voima on kova. Yhteyttä olemme pitäneet lähes päivittäin. Vaatii aikaa minuta päästä siitä irti. Mutta on tullut aika siivota pöytä puhtaaksi ja alkaa kirjoittaa elämääni uusia sivuja. Toivottavasti kirjasta tulee iloinen =). Hyvästi rakas, sillä sitä sinä olet minulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti