Olen ollut poissa kotoa hetken. Se on ollut oikeastaan ihan mukavaa, vaikka aluksi tuntuikin, etten tahtoisi lähteä. Tänään pääsen takaisin.
Lapsia on ikävä. Tosi kovasti. Odotan hirmuisesti, että pääsen kotiin ja rutistamaan heitä ja antamaan suukkoja. Erästä henkilöä kaipaan myös aivan erityisesti. Tänään tajusin kuinka kipeästi oikeastaan kaipaankaan. Olen koettanut uskotella itselleni ettei hän minulle merkitse niin paljon. Tai oikeammin kysymys on siitä, ettei hän saisi merkata minulle niin paljon. Yksittäiset kauniit sanat häneltä lämmittävät mieltä enemmän kuin kymmenet sanat joltain toiselta. Samoin yksittäinen huomautus saa toisinaan minut hyvin ärtyneeksi, vaikkei monillakaan asioilla pitäisi olla minuun vaikutusta.
Pitää miettiä, miten voin auttaa itseäni pääsemään hänestä yli. Ehkä ei ole vaihtoehtoa. Muuta kuin lopettaa yhteydenpito kokonaan. Se olisi surullista, mutta ehkä se vaan on välttämättömyys. En halua ajatella sitä nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti