Hämmästyttää kummastuttaa

Väsynyt viikko. Työmaalla all hell has broken loose. Tuntuu, ettei mikään riitä ja kaikkialta vaan tulee enemmän ja lisää ja lisää vaatimuksia. For what? YTneuvottelut siellä ja YTneuvottelut täällä. Elämässä on muutakin ja sitä paitsi tärkeämpää.

Hyvästit eivät tainneet ollakaan hyvästit. Enemmän se oli jotain.... ilman puhdistusta? Kirjoitin pitkät pätkät itsestäni ulos ja samalla olo huojentui. Pääsin enemmän irti. Hänen tietyt sanansa huvittavat minua. Hän lämmittää minua taas, huomaan. Mutta osaan ehkä suhtautua siihen eritavalla. Tai se on erilaista. Olemme kai molemmat yrittäneet saada suhteellisuuden tajua.

Entisen elämän eräs merkkipäivä oli tänään. Sekään ei erityisemmin tuntunut miltään. Mutta muistin sen silti. En ehkä haluakaan pohtia sitä enempää.

Viikon mittaan puhelimessa olimme entisen kanssa erimielisiä. En tiedä enkö vain kertakaikkiaan muista mitä olemme jutelleet puhelimessa vai oliko hän totaalisen väärässä. Toivottavasti siitä ei kuitenkaan tule mitään isompaa ongelmaa välillemme. Koetetaan sopia kaikki jatkossa tarkemmin ja ehkä jopa niin, että jonnekin jää sopimistamme asioista merkintä. Jotain, josta molemmat voivat tarkistaa, mitä on sovittu.

Hämmästelen tilannetta. Kaikki kummastuttaa minua. Oma itseni, hän ja moni muu. Toivottavasti ensi viikko on jotain enemmän. Positiivisesti.

En ymmärrä itseäni

Meistä tuli läheiset, siitä hassusta ja hurmaavasta, jonka tapasin sillan päässä ensimmäisen kerran. Jo ensitapaamisellamme huulemme eksyivät toisiinsa ja sydämeen astui se ylimääräinen lämpö. Mutta koko ajan tiesimme, ettei sen ole lupa kestää. Itse olin valmis lähtemään ja ajan mittaan lähdinkin. Mutta hän jäi, ei kai koskaan aikonutkaan lähteä.

Ajattelimme olla ystävät, ihan vaan jutella ja pysyä kuulolla. Osattiinkin aikamme. Vaan nyt tuli jokin. Se jokin tuli minuun. Muuan teksti siellä, toinen täällä. Huomasin, ettemme jaa enää asioita. Elämät menivät niin eri suuntiin. Hänellä perhe, minulla riekaleita. Sydämeen alkoi hiipiä pahaa verta, mustasukkaisuuttakin tunnistin. Liikaa uteliaisuutta siihen, mihin minulla ei ole osaa. En tahdo myrkyttää itseäni. Haluan hänen olevan onnellinen. En tahdo muuttua hänelle kitkeräksi.

Totesin, että se ystävyyssuhde ei anna minulle sitä, mitä kaipaan. Minua syö sisältä toivo niin, etten pääse irti. Ja nyt tarvitsen kaikki voimat toipumiseen. Tuntui kauhealta kertoa hänelle, että taidan sanoa heipat. Se tappoi sitä toivoa, niin kuin on oikein, tiedän sen. Silti tuntui, että sydäntäni syötän koirille. Hän hyväksyy sen, ehkä ajattelee kuten minäkin näin olevan parempi. Tottumuksen voima on kova. Yhteyttä olemme pitäneet lähes päivittäin. Vaatii aikaa minuta päästä siitä irti. Mutta on tullut aika siivota pöytä puhtaaksi ja alkaa kirjoittaa elämääni uusia sivuja. Toivottavasti kirjasta tulee iloinen =). Hyvästi rakas, sillä sitä sinä olet minulle.

Oivallus

Olen ollut poissa kotoa hetken. Se on ollut oikeastaan ihan mukavaa, vaikka aluksi tuntuikin, etten tahtoisi lähteä. Tänään pääsen takaisin.
Lapsia on ikävä. Tosi kovasti. Odotan hirmuisesti, että pääsen kotiin ja rutistamaan heitä ja antamaan suukkoja. Erästä henkilöä kaipaan myös aivan erityisesti. Tänään tajusin kuinka kipeästi oikeastaan kaipaankaan. Olen koettanut uskotella itselleni ettei hän minulle merkitse niin paljon. Tai oikeammin kysymys on siitä, ettei hän saisi merkata minulle niin paljon. Yksittäiset kauniit sanat häneltä lämmittävät mieltä enemmän kuin kymmenet sanat joltain toiselta. Samoin yksittäinen huomautus saa toisinaan minut hyvin ärtyneeksi, vaikkei monillakaan asioilla pitäisi olla minuun vaikutusta.
Pitää miettiä, miten voin auttaa itseäni pääsemään hänestä yli. Ehkä ei ole vaihtoehtoa. Muuta kuin lopettaa yhteydenpito kokonaan. Se olisi surullista, mutta ehkä se vaan on välttämättömyys. En halua ajatella sitä nyt.

Väsymys

Työkuvioissa ei olekaan niin kivaa aina. Olen tosi tiukilla parin ison hankkeen välillä ja joinain päivinä kumpikaan ei vaan kertakaikkiaan tunnu etenevän riittävän nopeasti.

Aamulla heräilin hävyttömän aikaisin matkustaakseni yhteen palaveriin toiselle paikkakunnalle ja kotiinpaluu oli vasta alkuillasta. Kauppaankin piti ehtiä, koska mokomat ovat huomenna enimäkseen kiinni ja haluan käyttää huomisen muutenkin mieluummin lepäilyyn kuin liian kalliissa elintarvikekaupoissa juoksemiseen.

Lapset ovat isällään huomiseen iltaan saakka ja minulla on lapsia ihan mielettömän kova ikävä. Toivoisin lasten olevan täällä ja ajatus siitä, etten näe heitä loppuviikollakaan pariin päivään tuntuu kuvottavalta. Tältäköhän entisestä miehestänikin tuntuu? Ihan vaan tämän tunteen tähden välillä huomaan miettiväni, että ero on sentään todella, todella raskas asia. Kaikille.

Ikävä, ikävämpi, ikävin

Jotenkin tämä päivä on ollut hyvin vaikea päivä.

Eilen lasten isä nouti lapset viikonlopun viettoon ja se tuntui jotenkin kummalliselta. Istuttiin hetken aikaa samassa pöydässä ja se tuntui pettävän kotoisalta. Miksipä ei olisi tuntunut? Olemmehan samaan tapaan istuneet pöydän ääressä vuosikausia.

Lasten lähdettyä sain seuraa, tuttavapariskunta tuli lapsensa kanssa vierailulle ja olivat yötäkin. Aikuisten kesken illan mittaan pelailtiin vaan, ei mitään syvällisempiä keskusteltu. Viiniä siemailtiin pelailun lomassa.

Lieneekö sitten ollut tuo entisen miehen kanssa hetken jakaminen, toisen perheen perhe-elämän seuraaminen vai yleinen väsymys, joka nostatti tunteet niin pintaani. Kun vieraat lähtivät, tajusin olevani jotenkin musertavan yksin. Ilahduin ihan typerästi yhdestä vaivaisesta työkaverin tekstarista, jonka sisältö oli suunnilleen vaan se, mistä löydän kaipaamani tavaran ensi viikolla, kun ei yhtä aikaa olla töissä. Jotenkin ihan typerästi mieltäni lämmitti ajatus, että joku ajatteli minua tänäänkin. Pelottavaa, että tuollaiset asiat ovat niin merkityksellisiä.

Minulla on valtavan ikävä lapsia, toivoisin, että he olisivat tässä suukoteltavina ja halittavina. Huutamassa ja mesoamassa leikeissään. Jotenkin tuntuu musertavan pahalta ajatella, että sitä samaa varmaan entinen mieheni kaipaa päivästä toiseen lasten ollessa täällä. Miten kamalan yksinäistä hänelläkin täytyy olla. Mutta ehkä hän osaa suhtautua tunteisiin ja asiaan itkemättä. Minä en.

Kaikesta huolimatta minä kaipaan häntä, onhan meidän yhteiseen taipaleeseemme hyviäkin hetkiä mahtunut. Kunpa ne huonot eivät olisi olleet väkivaltaa. Ehkä muu huono käytös olisi ollut helpompi antaa anteeksi? En tiedä, en todellakaan tiedä eikä jossittelu varmaan kanna hedelmää. Mutta minulla on ikävä unelmaa: olla perhe, olla joku jota rakastaa aikuisten tavalla.

Olen äärimmäisen harvoin yksinäinen, mutta tänään todellakin tunnen olevani sitä. Mieleen hiipii ajatus lähteä radalle, mennä ihmisten joukkoon, etsiä seuraa. Ei tarvitsisi juuri nyt paljonkaan houkutella, kun lähtisin. Vaikka väsyttää. Vaikka nukkuminen on järkevämpää. Onneksi juuri nyt ei taida olla ketään, joka minut kotoa kävisi noutamassa.

Töitä pitää tehdä. Jotenkin tämä tuntuu ihan paskalta, että väsyneenä ja murheellisena pitää vielä takoa tietokonetta ja koettaa raapia valmiiksi asioita, joilla on ollut viikkomääriä kiire. Mutta toisaalta olen iloinen, että jotain tekemistä on muutakin, kuin miettiä yksinäisyyttä ja hiljaisuutta.

Olen myös miettinyt keväällä tapaamaani miestä. Häntä, jonka mukaan lähdin, kun millään ei tuntunut olevan väliä. Olen miettinyt usein, että olisiko ollut järkevämpää olla ryhtymättä mihinkään. Varmaankin olisi, samaa pohdin (-mme) jo keväällä varastetuista hetkistä nauttiessamme. Johonkin osaan sydäntäni hän jäi asumaan. Vaikka olimme kaiken aikaa tietoisia siitä, ettei meistä voi tulla olosuhteiden tähden paria, niin silti jokin pieni toivo minussa kai oli olemassa.

Hänen elämänsä tuntuu nykyisellään olevan onnellista. Tai ainakin hän tuntuu panostavan siihen, että onni löytyisi sieltä, missä hän on, eikä sitä tarvitsisi etsiä ympäriltä. Koetan ajatella asiaa niin, että ehkä meidän kohtaamisemme merkitys olikin juuri siinä, että se kasvatti häntä. Antoi hänelle jotain, joka auttaa jaksamaan eteenpäin ja näkemään mikä on tärkeintä. Sama varmaan minullekin. Kukaan ei voine varmaksi sanoa, olisivatko voimani riittäneet avioeroon ilman salasuhdetta. Toisaalta kukaan ei voi sanoa, olisiko avioliitto voinut muuttua paremmaksi ja elämä onnellisemmaksi jos olisin päättänyt muuttua ja saanut puolison tahtomaan omaa muuttumistaan siinä samalla.

Tehtyjen valintojen kanssa on vain elettävä. Joinain päivinä niitä valintojen perusteita on vain vaikeampi muistaa. Ehkä tämäkin vaihe kuuluu ihan normaalisti avioeroprosessiin.

Pakko kommentoida tässä: Sauli Niinistö (60) meni tänään naimisiin 31 vuotiaan Jenni Haukion kanssa. Onni ja rakkaus voi asua mitä yllättävimmissä suhteissa. Ikäero ei toisille merkkaa mitään. Tuosta minun pitäisi ottaa oppia. Minunkaan iälläni ei liene mitään merkitystä, sen enempää kuin mahdollisten tulevien kumppaneidenkaan. Taidan kuitenkin katsella nuorempia =)

Paska päivä vaikka kauniita sanojakin siihen on sopinut

Hän, jonka kanssa aloin seikkailun. Hän osuu sydämeen usein sanoillaan. Kerroin hänelle siitä, että olisin ottanut nuorukaisen mukaani. Olemmehan ystäviä ja jaamme paljon. Viestimme usein, vaikka emme tapaakaan yhteisestä sopimuksesta. Kerromme sellaistakin, jota ei ehkä toisenlaisessa tilanteessa kertoisi kenellekään. Hänkin omistaan, vaikka joskus epäileekin loukkaavansa minua. Toisinaan minä tunnenkin jotain sellaista sydämessäni hänen sanojensa/tekojensa tähden. Mutta eihän hän koskaan ole ollut minulle sellainen, jolta voisin mitään odottaa.

Toivonut olen jossain vaiheessa paljonkin, mutta taidan olla liian realisti luottaakseni mihinkään sellaiseen. Minua varten on varmasti olemassa joku, joka tuntuu oikealta tai ainakaan ei tunnu väärältä. Hän olisi voinut olla sellainen, mutta molempien elämäntilanne ei antanut siihen mahdollisuutta. Tai ehkä se sitten oli vain unelmaa ja satua, jolla ei olisi ollut vastinetta "in real life".

Niin ne sanat. Ehkä hän alkoi miettiä jotain, jota hän ei sano kuitenkaan ääneen. Uskoisin, että hän pidättyy sanomasta joitain asioita, ettei antaisi minulle mitään turhaa toivoa. Suoraan hän sanoo, ettei toivo millään lailla olevansa onnellisuuteni esteenä. Eikä jarruttamassa uusien suhteiden syntyä. Mutta samalla tavalla kuin minäkin, hänkin toisinaan pohtii, josko toisessa tilanteesta meistä olisi voinut jotain enemmänkin tulla. Mutta nyt hän pohti sitä ääneen. Monimieliseen, mutta toisaalta suoraviivaiseen tapaansa. Joskus ihmettelen, haluanko nähdä hänen sanoissaan merkityksiä, joita niissä ei oikeasti olekaan. Mietin vaan, että laukaisiko kommenttini nuorukaisesta jotain tuntemuksia, jotka osaltaan vaikuttivat keskustelun syntyyn. Ehkä minun ei kannata miettiä sitä.

Emme ole aikoihin vatvoneet näitä juttuja keskenämme, jutelleet vaan aika arkisella tasolla kuulumisista ja minä tietysti olen purkanut avioeroprosessin aiheuttamaa pahaa mieltä. Ihan kaikkea keljutusta ei sinnekään viitsi kaataa. Tämä päivä on ollut todella paska päivä. Se oli sitä virallisissa merkeissä ja yksityispuolella monellakin tapaa.

Kruunuksi tuli vielä vitutuksen eksponentiaalisiin mittoihin nostattanut kirje, jossa ilmoitetaan sosiaalitoimen aloittamasta olosuhdeselvityksestä, joka liittyy avioeron mukanaan tuomaan huoltajuustaisteluun. Mitenkähän tämä vuosi loppuu, kun loppurutistus tuntuu alkavan ainakin melkoisen epävireisesti.

Lisäksi huomasin, että en osaa sanoa mitään oikein missään vaan kaikki ymmärtävät minua väärin tai sitten vaan yleisesti kaikilla on jo valmiiksi ihan paskat fiilikset.

Toivon kovasti, että ilta on kivempi.

Toivoton vai toivoa täynnä

Jahas. Taas päädyin baariin. Piti mennä elokuviin, mutta jotenkin suunnitelma muuttui sekunneissa baarikierrokseksi. Ja oli kivaa.

Hämmästyin baarissa huomatessani, ettei entinen työkaveri tuntenut minua. Ilmeisesti uusi look tekee minusta aiempaan verrattuna oudon näköisen.

Yhdessä tanssipaikassa eräs sattumus ja hymy toivat seuraan usean miehen seurueen. Miehillä oli meno ja meininki päällä. Eivät olleet köyhiä eivätkä kipeitä. Yksi niistä halusi tanssia paljon. Pitää lähellä. Ja mukavaahan se oli. Jossain vaiheessa huomasin olevani suudelmien kerjäämisen kohteena. Hämmentävää. Nuorukainen halusi olla itseään vanhemman oloinen. Hän halusi tietää minusta paljon. En halunnut kertoa juuri mitään. Taisi etunimeni ja asuinkaupunkini jäädä hänelle illan saldoksi.

Päätin ottaa hänet mukaani yöksi. Helppoa läheisyyttä, varmasti poissa jaloista pian. Mutta suunnitelma ei toiminut. Olimme jo menossa, kun tuon nuorukaisen omatunto heräsi. Oli kuulemma suhdesotkuja, joita hänen henkilökohtaisten valintojensa tähden oli vaikea saada päätökseen. Kuitenkin hän olisi tahtonut puhelinnumeroni soittaakseen myöhemmin. En antanut. Hän epäili sen johtuvan siitä, että olenkin varattu. Kerroin hänelle, ettei asianlaita ole niin, mutta en pidä mielekkäänä numeroni antamista. Odottaisin soittoa ja hänen pitäisi päättää soittaako vai ei. Liekö ollut lopulta pettynyt vai huojentunut, mutta siihen hänen oli tyytyminen. Lähdimme eri suuntiin, minä taakseni katsomatta.

Huoh. Pitäisi itsekin päättää mitä oikeastaan haluan. Suhteen? Seksiä? Kavereita? Ystäviä? En ainakaan haluaisi mitään monimutkaista. Mutta ajatuksiin hän jäi kuitenkin. Suloinen nuorukainen. Muutama viikko taas menee ennen kuin unohdan intensiivisen katseen, kiinteän kropan ja pehmeät huulet.

Flirttailusta

Olen aina pitänyt flirttailusta. Joudun joskus nieleskelemään kovastikin flirttailevia sanojani, etten aiheuttaisi nolohkoja tilanteita. Toisinaan sanat karkaavat huuliltani ennen kuin ehdin stopata ne.

Joskus taas huomaan olevani todella varovainen sanoissani. Eilen minulla oli lukuisia herkullisia tilanteita kommentoida eräälle nuoremmalle miehelle vaikka mitä viatonta ja pikkutuhmaa flirttiä. Tilanne oli otollinen ilmapiiriltäänkin sellaisille jutuille. Mutta onnekseni osasin rajoittaa sanomiseni asiallisiin kommentteihin ja vitseihin, jotka eivät olleet flirttailevia. Jokin piteli minua. Ehkä se, että tunnen tuon miehen erään läheisen tuttavan kautta ja varmaan jatkossakin tulemme tapailemaan kaveriporukoiden illanvietoissa. Sinänsä miellyttävää, hän on hyvin mukava nuori mies. Mutta se varmaan oli myös pitelemässä kieltäni. En tahtoisi mitenkään aiheuttaa noloa tilannetta, jossa hänen pitäisi alkaa miettiä, onko sanojeni takana jotain tarkoituksia.

Hän on kyllä seksikäs, mutta koetan olla ajattelematta hänestä enempää sellaista.

Tunnistan itsestäni tarpeen tulla huomatuksi ja halutuksi. Olen törmännyt käsitteeseen "laastarisuhde" useammassakin yhteydessä. Ehkä minä nyt sitten kaipaan juuri jotain sellaista. Että joku pönkittäisi itsetuntoani kohteliaisuuksin ja kauniilla sanoilla. Toivon kuitenkin, että löytäisin sen itsetunnon itsestäni ja rauhan olla minä ilman toisten myötävaikutusta.

Mutta joskus sitä vaan mittaa omaa viehätysvoimaansa toisten kommenteissa paistatellen ja niistä itseänsä peilaten. Turhamainen vanha ämmä =)

Joulu

Lapsuuden jouluista muistan hyvin vähän. Jotain irrallisia muistikuvia on. En muista aikaa, jolloin olisin uskonut joulupukkiin. Muistan kuitenkin, että pikkusiskoille uskoteltiin joulupukin olevan olemassa. Muistan juoksuttaneeni pikkusiskoja ikkunaan katsomaan josko ehdittäisiin nähdä joulupukin reki. Pukki mokoma kun ei sisälle ehtinyt poikkeamaan vaan oli vaan nakannut ison lahjasäkin ovelle.
Joululahjoistakaan en juuri mitään muista. Yksi on jäänyt mieleen. Isän tuomasta lahjakasasta löytyi peli, jollainen meillä jo oli. Isäni oli meidän lapsuudestamme hyvin vähän osallisena vanhempien erottua. Ei tainnut osata eikä saada olla osallinen.

Jotenkin nämä muistot tuntuvat nyt kipeiltä ja surullisilta. Toivottavasti me osaamme erostamme huolimatta olla molemmat osana lasten elämää.

Muistan joulujen rutiineistakin kovin vähän. Kuusi meillä taisi olla joka vuosi. Ja sen koristeleminen oli aina tärkeä osa joulua. Leipomishetkiä muistan jonkin verran. Siihen aikaan kaupoista sai kyllä valmista voitaikinaa torttujen leivontaan, mutta voitaikinalevyt olivat laskostettuja isoja arkkeja. Taisivat olla puolikiloisia isoja levyjä. Niitä sitten kaulittiin ohuemmaksi levyjen pehmettyä jääkohmeestaan ja taikinapyörällä ajettiin neliöitä ja niihin sakaroita. Jossain vaiheessa käytössä oli myös muovinen muotti, jolla sai painettua torttukuvion irti levystä.

Piparitaikina oli aina itse tehtyä. Se taisi olla yksi äidin bravuureja. Kai sitä laatikoita ja kinkkuakin syötiin. Perinneruokaa olivat maakuntamme omat herkut, niistä ei tingitty. Itse tehtyjä nekin olivat tietysti. Sen muistan, että lahjoja ei useinkaan ollut kovin suuria määriä. Paketteja saattoi olla useita/lapsi, mutta yleensä ottaen lahjat eivät tainneet olla kovin kalliita tavaroita. Enimmäkseen ne olivat vaatepaketteja ja muuta tarpeellista tavaraa. Isommat lahjatavarat olivat sitten yhteisiä, meitä kun oli useampi sisarus niitä jakamassa. Tärkeintä taisi ylipäätään olla yhteinen aika ja se, ettei kiirettä ollut. Äiti varmaan raatoi aika runsaasti joulujen eteen, nyt sitä taitaa vasta osata arvostaa enemmän, kun on itse kokenut kuinka paljon työtä siihenkin kuuluu. Enkä minä sentään edes tee niin paljon. Meillä joulu taisi tulla siitä, että verhot vaihdettiin, pöytäliinoissa vilistivät tontut kauralyhteitä tai kynttilälyhtyjä kantaen ja seinille ilmestyivät punaiset pahvitontut touhukkaina juoksemaan. Niitä muistan itsekin askarrelleeni. Ja joulukuuseen paperirinkuloista joulunauhoja

Joulukirkossa muistan käyneeni vasta vanhemmalla iällä. Liekö ollut useamman pienen lapsen kanssa haastavaa käydä kirkossa vai onkohan minulla vain muistissa siinä kohden aukko?

Millaisia jouluperinteitähän minä omille lapsilleni monistan? Toivottavasti osaan opettaa heille jotain yhdessä olemisen tärkeydestä ja siitä, miten suuri on rakkaus. Minulla on ikävä perhettä, kokonaisuutta, puolisoa, muistoja, unelmia. Nyt tuntuu tyhjältä.

Mutta unelmien saavuttaminen ei aina ole helppoa. Ja minun unelmani on olla onnellinen. Vielä jonain päivänä olen. Nyt on saatava surrakin.

Jotain hyvää

Vihjaisin alkuviikosta pomolleni, että jos ei vähän varmempaa infoa ala valua omasta työtilanteesta tulevalle vuodelle, niin minä katson olevani pakotettu miettimään vaihtoehtoista työnantajaa.

En nyt mitenkään halua omaa asemaani korostaa, mutta kai se jotain kertoo, että sekä oma esimies, että esimiehen esimies soittelivat vuorotellen keskustellakseen kanssani. Vakuuttelivat molemmat, että töitä on ja olen sen verran kriittinen resurssi, ettei lomautukset yms mahdollisesti tulevat jutut kosketa minua. Sen ohella molemmat bookkasivat kiireesti kanssani tapaamiset, joiden yleisenä agendana tuntui olevan lähinnä se, miten minä jaksan ja onhan kaikki hyvin. Sain erittäin hyvää palautetta tekemisistäni.

Kiitokset tuntuvat mukavilta ja toki lisäävät motivaatiota. Mutta kissa kiitoksilla elää, lisää liksaa ottaisin mielelläni! Pitääpä jutella siitäkin, viimeistään joulun jälkeen.

Saatiin sitten osituskin tehtyä. Paha mieli siitä tuli, vaikka väistämätön steppi matkalla kohti lopullista avioeroa se tietysti on. Se meni kuitenkin riidatta. Huh.